Vietin sitten aika antoisan illan
Guitar Hero Aerosmithin kanssa. Harmi, että piti laittaa lapsi petiin, eikä enää voi mekastaa (edelleenkään ei kuulokemahdollisuutta, kun en ole jaksanut investoida).
Minähän en siis ole mikään kova Aerosmith-fani. 80-luvulla törmäsin kai Music Televisionin ansiosta Permanent Vacation -levyyn, ja totesin sen hyväksi, mutta aiempi tuotanto (Dream On poislukien) ei oikein teinin pirtaan iskenyt. Toisaalta Pump ei sitten ollutkaan enää kovin hyvä, ja kaikki siitä eteenpäin on ollut aika... nojoo... eipä niistä ällöslovarijutuista kai pidä edes puhua, hyh.
Mutta, tämä GH-tsydeemi iski ihan hyvin. Ehkä koska en ole fani, pystyin ehkä objektiivisemmin totemaan että onko peliin valittu mukaan hyviä Aerosmith-paloja, ja väittäisin että kyllä. Onhan siellä ne muutama, jotka minäkin tunnen, kuten Rag Doll tai Love in an Elevator (ja se Dream On), ja kyllähän niiden tykittäminen munakkaalta tuntui. No tässä kohtaa ehkä juuri se fanin puolikas minussa nostaa päätään ja miettii, että missä on Dude (Looks Like a Lady)? Noh, se on ehkä ainoa mitä itse kaipaan, joku die-hard-kannattaja saattaa mouruta pitkäänkin biisivalikoimasta. Ja pääasia että ne kaikki ällöslovarit loistavat poissaolollaan.
Noin muuten line-up on ihan mukava, jokaisessa tasossahan on ensin kaksi "lämppäriä" ennen kuin Isosuu ja kumppanit tulevat lavalle. Mukana on muun muassa itselleni suhteellisen mieluisaa Cultia, Cheap Trickiä ja Lenny Kravitzia. Aiemmin huhuttiin, että mukana olisi ollut myös Deep Purplea ja White Stripesia, mutta ei nyt sitten olekaan. Sääli. Mutta koska tämä on kuitenkin GH Aerosmith, Run DMC:tä ei ole unohdettu.
Tasoja on kuusi, viisi biisiä kussakin sisältäen encoren. Ei ehkä kamalan paljon, olisi hyvin voinut olla pari-kolme tasoa ainakin lisää. Eikä bonaribiisien listakaan ole yhtä pitkä kuin ns. pääpeleissä (itse asiassa vain 10). Bonaribiisejä en ole vielä ostanut, kun pelaan vasta uraa läpi, joten siitä valikoimasta en osaa laadullisesti sanoa vielä mitään. Positiivista toki on se, että bonareita ylipäätänsä on, toisin kuin vielä suuremmalta rahastukselta haisseessa GH Rocks the 80's -virityksessä.
Aiempia Guitar Heroja on haukuttu vaikeiksi. Mjaa, voihan ne ehkä olla, olen toistaiseksi saanut täysin läpi vain ensimmäisen. Mutta joko ne ovat koulineet minut ihan sairaan rockiksi, tai sitten GH Aerosmith on huomattavasti helpompi kuin mikään aiemmista. Aloitin suoraan hard-vaikeudella, ja olin ennen lapsen nukkumaanmenoa soittanut itseni viimeiselle tasolle ja joutunut vain kerran ottamaan biisin uusiksi, koska en saanut siitä suoraan viittä tähteä.
Ja siinä missä varsinkin GH III on todella kitsas Xbox360-peleille tunnusomaisten achievementien kanssa (ja olenhan achievement whore, tokikin), GH Aerosmith on aiempiin verrattuna varsinainen gamer score -automaatti. Paljon kertoo se, että pelkkä ensimmäisen biisin läpi vetäminen kultatähdillä antoi tukun erilaisia achievementeja ja sata pinnaa tilille. Kasasin parissa tunnissa isomman potin, kuin mitä olen vieläkään saanut GH III:sta, ja olen sentään pelannut kolmosen yksinpelin läpi kaikilla muilla vaikeusasteilla paitsi expertillä, joka on vielä paria biisiä vajaa.
Noh, helppo tai ei, itse Aerosmith-biisien "nuotitus" on hardillakin silti ihan kivan tuntuista, ja itse soittaminen "tuntuu kivalta" (tämän ehkä ymmärtävät vain GH:ta pelanneet ja muutenkin musisoivat). Eli käy juuri sellaisesta nautinnollisesta rentoutuksesta, kun haluaa kuunnella ja puuhailla kuuntelemansa parissa. Aikaisempia GH-pelejä pelaan paljon hard-säädöllä ihan puhtaassa ajanvietemielessä, vaikka monien lemppareiden kohdalla haasteellisuus on jo aika pieni. Mutta se kai varsinkin näiden teemapainosten tarkoitus jossain määrin onkin - jollain tavalla kuuntelemansa musiikkiin osallistuminen, vaikka ei oikeasti mikään muusikko olisikaan. Siis karaokea meille, jotka emme osaa laulaa kuin kännissä, ja silloinkin vain morkkiksen arvoisesti.
Noin yleisesti ottaen illan sessiosta jäi siis varsin hyvä mieli. Teemasta huolimatta pelissä ei ole suoranaisesti mitään uutta tai yllättävää, mutta ei tuttu ja turvallinenkaan ole aina mikään huono asia. Ja ovathan nuo bändin digitalisoidut doppelgangerit aika hupaisan näköistä sakkia. Pitemmän päälle voi kyllä olla, että alkaa biisien vähyys kismittämään, eikä kuulemma ainakaan näillä näkymin lisämatskua tähän "teemapainokseen" ole eri alustojen kauppapaikkoihin tulossa. Toivottavasti miettivät asian uudestaan.
