Ihmettelimme taannoin kotona Mika Myllylän tekemän epo-tunnustuksen aiheuttamaa tohinaa. Iltapäivälehdet täysillä mukana, pääuutislähetykset jauhavat... Koko päivä oli yhtä Myllylän tunnustusta.

Mietimme vain ihan omilla kohdillamme täällä, että mikä suuri uutinen on siinä, että ihminen myöntää jotain, johon se implisiittisesti todettiin syylliseksi jo vuosia sitten? Hemohesin ainoa järkevä käyttötarkoitus näissä ympyröissä kun on peittää se epon käyttö. Uutisarvo oikeasti siis aika lailla nolla. 

Kohun syy siis lienee siis lähinnä vain se, että olympialaiset ovat lähellä ja taas pitää saada nostattaa epäilystä ja mediakuhinaa urheilukansallisten alemmuudentunteiden kipupisteiden ympärillä? Vai?

Huippu-urheilu on jotenkin kovin sairasta. Pitkään tässä olen miettinyt, että perustettais nyt jo se urheilun "avoin luokka" (ei douppia) ja "ammattilaisluokka" (douppaaminen sallittu), niin päästäisiin eroon turhasta vouhotuksesta. Avoimessa luokassa douppaavat vain siirrettäisiin rangaistukseksi ikuisesti ammattilaisluokkaan halusivat he enää doupata tai eivät. Väläytin jo, että kaikenlainen urheilu pitäisi muutenkin olla kiellettyä alle 18-vuotiailta, mutta olisi siinäkin toki ongelmansa - sillä pitäähän sitten parikymppisistä jostain yrittää ammentaa niitä urheilijoita.

Tosin kyllähän lapsilta urheilun kieltäminen voisi aiheuttaa paljon hupaisaa uutisointia.

"Poliisi ratsasi nuorison suosiman varastohallin - alaikäiset harjoittelivat salaa ja pitivät laittomia kilpailuja!"

"Nuoriso murtautui Myllypuron liikuntakeskukseen. - Radalla oli juostu, soutulaitteita oli käytetty. Tällainen tavallinen tarina, kun alkoholilla ei ole osuutta asiaan, kommentoi konstaapeli."

Valokuvatorstaihin osallistumiseni on satunnaista, vaikka tsekkailen lähes joka viikko aiheen ja katselen kuvia. Uusin toimeksianto tauon jälkeen, kerro tarina, kuitenkin innoitti tutkailemaan elämäni viimeisimpiä 6-7 viikkoa, joihin mahtuu periaatteessa hyvin perinteisiä asioita kuten erilaisten juhlapyhien viettoa ja ostostungoksessa haahuilua - ja toisaalta täysin joulun autioittaman kaupungin ihastelua. Kuukin pimentyi yhdessä välissä hieman, ja hurja pakkanen teki maailmasta kauniin mutta tukalan. Kylmän ja talvirauhattoman mielen kourissa kamppaillessa ovat kuitenkin sielua lämmittäneet esimerkiksi hyvät kahvilat ja seurallisuuttaan tarjonneet hyvät ihmiset, joille tässä samalla suuri kiitos. Taas on jaksettu melkein yhden talven yli, ja pian on pakostakin kevät.

On jotenkin kovin tyypillistä, että jos on olemassa kysy mitä vain -palvelu, saa myös vastaukseksi mitä vain. Finnmatkoilla on nykyään sellainen hieno synsteemi, että pari viikkoa ennen matkaa saa mailiosoitteen, johon voi lähettää kysymyksiä kohteesta ja hotellista, ja vastaus luvataan vuorokauden sisällä.

Noh, vastaus tulee kyllä todella nopeasti, mutta laatu on vähän sitä sun tätä. Kysyin hotellihuoneen tallelokeron tarkkaa kokoa. Olisi toki kelvannut vastaukseksi vähän summittaisempikin, ilman desimaaleja oleva sentti kertaa sentti -arvio. Mutta ei. "Ei ole kovin iso, mahtuu sinne kamera." Niin. Ensinnäkin millainen kamera? Esimerkiksi ammattilaisen järeä runko ja halon kokoinen teleobjektiivi? 

No sellaista ei ole, mutta ei kiinnostanut silti ruveta veivaamaan, jos ei kerran laakista saa suoraan ja eksplisiittiseen kysymykseen suoraa ja eksplisiittistä vastausta. En ota riskiä, että joudun kantamaan järkkäriä jatkuvasti mukana. Joten...

Menin ostamaan ihan muissa merkeissä kamerajalustaa. Ostin sitten myös kameran, joka varmaan sinne tallelokeroon tarpeen vaatiessa mahtuu.

Mamman uusi vauva <3

Vähän kyllä mietityttää, että koska Finnmatkat ihan kohteessakin pyrkii hoitamaan kyselyt oppailta kirjallisesti, tekstiviestitse, niin jos jotain tapahtuu, niin saakohan siinäkin tapauksessa yhtä summittaisia vastauksia?

"Apua, minut on ryöstetty, olen paikassa X, mikä on poliisin puhelinnumero?" "Nooh, se on joku sellanen varmaan tyyliin kolminumeroinen, elä stressaa, ota olsa."

Näinä päivinä on vaikea olla kovin ekologinen tai jaksaa edes hirveästi sympata koko vihreää ajatusmaailmaa. Parina aikaisempana talvena on ollut ehkä helppo asennoitua ilmastonmuutokseen ja funtsia parempaa huomista, kun ulkona tihuttaa vettä, plusasteita on vielä tammikuussa viitisen kipaletta, eikä talvipalttoota tarvitse kaivaa esiin kertaakaan.

Mutta kun tällainen nostalgikkojen kaipaama "lapsuuden talvi" pitkästä aikaa ilmoittaa olemassaolostaan, suomalainen muistaa taas asuvansa Suomessa. Pohjoisessa. Kylmässä. Jossa talvi yllättää autoilijan joka vuosi vain koska autoilijan muisti ei yllä kuutta kuukautta kaukaisempiin asioihin. Jossa on parhaimmillaan etelässäkin - sanalla sanoen - aivan vitun kylmä.

Siinä ei mennä iloisesti pyörällä, ei ymmärretä takkuilevaa joukkoliikennettä puoli tuntia pysäkillä seisten. Ei. Siinä syötetään letkusta yksityisautolle virtaa puoli yötä tai otetaan aamulla taksi.

Ennen kaikkea siinä ei reissata ekologisesti ja suosita kotimaanmatkailua.

Kun sisälläkin pitää olla pässinpökkimät jalassa ja norjalainen luomuvillapaita päällä, irtorahat haalitaan hyvin nopeasti kasaan ja lähdetään lauhkeammille leveysasteille karkuun. Edes viikoksi. Ja se merkitsee lentokonetta, hyvät naiset ja herrat. Lentokonetta, sitä pirun vehjettä ja idunpurijan pahinta painajaista, jolla 20 asteen pakkasessa hytisevä ja kalmankalpea suomalainen saa edes hetkellisen helpotuksen.

Se kalmankalpea ja hytisevä suomalainen, se on juntti. Se lähtee Kanarialle ja Thaimaahan öhö-öhöttämään kuin Jope ja dokaamaan kuin Nykänen. Se on mielikuvitukseton, paheksuttava kersakuluttaja, joka pelkää kaikkea uutta. Sen lentomailit ovat vieläkin syntisemmät kuin Madventures-sukupolven elämysseikkailijoiden, noiden tiedostavien maailmanrakastajien ja innokkaiden kulttuuri-ihmisten tutkimusmatkat.

Tai sitten se junttiparka on yksinkertaisesti vain niin kylmissään ja d-vitamiinivajareissa, että se ei odota lomaltaan kuin sitä hetkeä apartementosinsa kuistilla, kun saa olut yhdessä ja tupakka toisessa kädessä kokea kuinka auringon lempeät säteet hivelevät ja lohduttavat valkeaa ja hytisevää ruhoa. Se on harras ja uskonnollinen hetki.

Tonatiuh tai Ra löytyvät yhtä hyvin espanjalaisen apartementosin parvekkeelta kuin atsteekkitemppelistä tai Heliopoliksesta. Vain palvonta on tärkeintä.

3D on mun juttu. Se oli sitä jo silloin 80-luvun alussa, kun lasit olivat perinteiset viherpunat ja kävin katsomassa ikäni valehdellen "laadukkaan" 3D-elokuvan Teräsmyrsky. Helsingin Bristolissa. Isossa salissa. Eturivissä karkkeineni. Lopulta kai täysin yksin koko isossa salissa, kun se toinen lipun ostanut poistui kesken näytöksen. Kävin muuten katsomassa sen leffan vielä toiseenkin kertaan. Ehkä myös kolmannen. Olin 11 tai 12, ja hei Teräsmyrsky oli 3D!

Olisiko ollut suunnilleen ensimmäinen ja viimeinen (jaa näyttiköhän ne Tappajahai3D:n 3D:nä?) kolmiulotteinen leffa, joka Suomeen kantautui silloisen aallon aikana, ja alistuin jo itsekin siihen, että olen outo ja poikkeava, ja että muuta maailmaa ei kiinnosta. Niinpä kun toissa kesänä kuulin uudesta tulemisesta, nauroin skeptisesti että joo joo. Noh, kävin sitten katsomassa tuon Avatarin ja annoin sisäisen lapseni riehua vapaana. Kyllä hymyilyttää vieläkin, muttei enää skeptisesti. Leffa on toki kovin Pocahontas, mutta hieno sellainen. 3D-kokemus on enimmäkseen tarkoituksenmukainen eikä vain koko ajan kikkoja heittävä pelkän 3D-demoefektin takia.

Se mikä surettaa on, että milloin muka on tulossa seuraava sellainen leffa, josta suostuisin maksamaan sen 13,50? Harvasta suostun maksamaan edes normaalia kymppiä. Noh, nyt ei sentään v*tuttanut kuten pari vuotta sitten, kun maksoin Ocean's 13:sta 13,50 puntaa. Eikä ollu ees 3D.