Sonata Arctican uuden levyn nimen alkuperä on jäänyt minulle hämäräksi. Stones Grow Her Name... hmmm.. Mieleen tulee lähinnä läjä rähjäistä jäkälää ja sammalta huutamassa yksinäisyyttään ja näyttämässä epähalattavalta.
Pikkaisen jäkälää ja sammalta on levykin. Musiikki on jälleen suorempaa - ei hyvä - mutta myös popimpaa kuin ikinä - ei hyvä sekään.
Olen ns. myöhäisherännäinen eli löysin bändin vasta Reckoning Nightin ilmestymisen jälkeen. En ole koskaan ollut streitin rymistyskaman ystävä, minkä takia en pidä Stratovariuksesta sen lisäksi, että Kotipellon tenori on häiritsevän kireä. Mutta Sonata on ollut hyvä vaihtoehto, sillä heillä on paljon muutakin, äkkiväärempää, ja olen aina ollut mieltynyt heiltä huomattavasti enemmän Gravenimagen, The Boy Who Wanted to Be a Real Puppetin ja The Power of Onen tyyppisiin pläjäyksiin kuin esim. kovin suosittuihin Wolf & Raveniin tai Last Drop Fallsiin. Wolf & Ravenin 2008-versio tosin on aika päheä jotenkin.
Eli kun Unia tuli, olin hetken ihmeissäni ja sitten repesin. Loistava levy, paras. En jäänyt kaipaamaan tiluliliikitaraa, koska rakenteellisesti biiseissä tapahtui paljon, koko ajan. Minulle Unia on kaikin puolin ehein ja kypsin Sonata-levy: Fly with The Black Swan, My Dream's But a Drop of Fuel for a Nightmare ja The Vice sen kirkkaimpina muttei lähellekään ainoina jalokivinä. Days of Grays olikin lievä pettymys, rikkinäisempi, poukkoilevampi. Liikaa yhdentekevyyksiä, vaikka ajan myötä niihinkin on muodostanut kiintymystä tottumuksen kautta. Paljon pelasti ainakin iTunesin kautta saatava laajennettu painos, jossa oli mukana orkkaversiot suurimmasta osasta levyä. Ne toivat esiin paljon sitä monimuotoisuutta joka tuppasi perussovituksissa hieman katoamaan rymistelyn alle.
Stones Grow Her Name on huonompi kuin Days of Grays. Selkeästi. Popimpi. Suorempi. Jämähtäneempi. Pettymystä ilmassa. Muttei se huono ole. Perussoundi on Sonata Arcticaa kyllä, eikä erehtyä voi edes silloin kun Kakko ei laula. Siitä soundista olen aina tykännyt, ja sillä pötkitään minun korvissani pitkälle. Äkkiväärän kaman ystävän silmissä levy kuitenkin nojaa lähinnä vain WIldfire-biisiparivaljakkoon ja The Dayhin - ellei halua huvittua etenkin Cinderbloxin banjo-urpoilusta. Kaikki muu on vähän liiankin helppoa. Kyllä minä tästä täyden hinnan ihan ilolla maksoin, enkä koe että nyt meni pennosia hirviästi hukkaan, mutta kaipaan Wanhoja Hyviä Aikoja (tm).
En tiedä mitä Sonatan pojat vetivät ennen Unian tekoa ja kuinka paljon, mutta ne voisivat mennä vetämään sitä vähän lisää.
Tiiättekö mikä on tosi epistä? Sekun on noita herrakerhoja, jotka ei ota jäsenikseen naisia. Mikä ihmeen herrakerho se sellanen on, joka ei ota naisia?
Sit se on musta kans epistä, että ravintolassa lastenmenyystä saa tilata vain lapset. Mäkin haluan lastenaterian, lastenaterian hinnalla! Musta on helvetin törkeätä, että joudun tilaamaan ne omat lihapullat kolminkertaisella hinnalla vaikka söisinkin ne kaikki. Vain siksi kun en ole lapsi.
Sanomattakin on selvää että ottaa päähän, että Silja Linen terminaalissa sinne erikoistiskille pääsee jonottamaan jotkut kulta-asiakkaat ja sviittiasiakkaat. Mitä helvettiä?! Sama juttu lentoasemilla, jotkut kanta-asiakaskutaleet vetää omaa turvatarkastuslinjaansa pitkin ja istuu omissa loungeissaan. Sieppaa.
Kaiken huippu on tää joku Facebookin Wanha Blogistania -ryhmä, johon pääsee vain jos on vanha blogaaja. Onhan se nyt törkeyden huippu, ettei sinne päästetä kaikkia. Sisäpiiri se siellä leikkii ja ilkkuu eikä päästä mukaan. Kusipäitä joka iikka.
Ihan hanurista tällanen meininki, ettei ihminen saa mennä minne huvittaa. Tavastian bäkkärin ovistakin yritin sisään, ja joku gorillan näköinen tyyppi sanoi ettei mulla ole sinne asiaa kun en ole henkilökuntaa, bändiä tai sen kavereita. Vittu mikä sisäpiiri, aika härskiä.
Kaikki tollanen osittain kokoontuminen pitäis kyllä kieltää lailla. Se on kyllä niin, että joko mä olen mukana, tai sitten ei oo kukaan mukana.
Semmä kans haluaisin sanoa kaikille askartelu- ja käsityöblogisteille, että voisitte jo tekin ymmärtää taipua parempienne edessä.
Tän ohje on tosi simppeli, kirjoitan sen tässä hitaasti, jotta kaikki ymmärtää.
Ota A4, tuunaa siitä neliö repimällä silmämääräisesti suorakaiteen muotoinen pala pois. Taittele syntynyttä neliötä aikas, ota olut. Taittele lisää. Ruttaa pari kertaa. Ota koko hässäkkä auki. Taittele uudella tavalla. Ota uusi olut. Turhaudu, mee tekeen perheelle safkaa ja anna esiteinin taitella toi loppuun. Älä anna esiteinille olutta.
Niin ei siis toki pidä ajatella niin, ettäkö en sinänsä muodista välittäisi, vaikka en tämänhetkisestä teinien barbie-leikeistä niin välitäkään. Olenhan toki Blogistanin linjakkain riikinkukkokana, ja aina niin aistillisesti verhoiltuja rintojani tullaan ihailemaan läheltä ja kaukaa.
Otetaanpa esimerkkinä vaikka tämänpäiväinenkin asuni, joka on viimeisen päälle harkittu ja tasapainoinen kokonaisuus - kuten aina.
Täydellistä tiimalasiylävartaloani verhoaa Disneylandista ostettu t-paita (miesten malli), vivahteikkaan tasaharmaa. Sen helmassa leikittelevät ikuisesti tyylikkäät Toy Storyn avaruusoliovinkulelut. Oikean rinnan yli piirtyy leluautomaatin koura. Sillä koura päättää kuka lähtee, kuka jää. Tyylikkäästi paita kinnaa rintojen ja vatsan kohdalta, ja on hartioistakin pikkaisen liian nafti.
Alaosana minulla on tänään siniharmaa, leveähelmainen farkkuhame (Anttila), jossa ei ole alushameosaa, jotta helma nousisi varmasti edestä ylöspäin sen hinkatessa sukkahousuja vasten tuoden esiin sensuellit jalkani, ylväät kuin korinttilaiset pylväät. Sukkahousut, tässä tapauksessa leggingsit (Anttila) ovat mustat, jo noin kiljoona pesua kestäneet. Laadukkaat, sillä toistaiseksi ainoa silmäpako löytyy vain ahterista. Pesujen ansiosta leggingsien pinnassa on jo hienoa, nailoneille hieman harvinaisempaa nyppyä siellä sun täällä. Vuoden päästä pökät ovat varmasti jo vintaget.
Luonnollisestikin paitaa tai hametta ei ole silitetty, mikä tulee uhkeana statementtina esiin etenkin farkkuhameessa sen hieman jäykemmän puuvillakankaan ansiosta.
Asukokonaisuus on viimeistelty mustilla unisex-sukilla (Tarjoustalo, reiät kumpienkin ukkovarpaiden kohdalla sekä toisessa kantapäässä) sekä vaaleissa joustolenkkareissa (Anttila), jotka olivat vaaleat vielä 3 vuotta sitten.
Asustepuolella olen valinnut tänään kaksista samanlaisista silmälaseistani (Specsavers, kaksi yhden hinnalla) ne, jotka istuvat nenälläni hieman vähemmän vinossa.
Leikkisän boheemisti viisi senttiä mallistaan ulos kasvanut joskus-polkkatukka (Urjansson) on sitaistu kumpparilla kireästi ponnarille, jotta vaikutelma olisi mahdollisimman munapää ja kävisi erittäin selväksi, että juuret ovat jo ehtineet rasvoittua. Lakkaa (Anttila) ei missään nimessä käytetä, vaan jakauksen kohdalta pitää harottaa 10-15 hiusta joka ilmansuuntaan.
Luonnollisesti freesi nelikymppinen ei KOSKAAN käytä arkisin meikkiä, jotta nuorekas ja kuulas tupakoijan iho ei mene pilalle samalla kun hilseilevä ja punakka nenänpää tuo vekkulin kontrastin huoliteltuun arki-lookiin.
Hajusteena tänään aina luotettava Smart Menthol, vakioni jo monen vuoden ajalta.
Ymmärtänette nyt miksi olen sitä mieltä näistä tyyliblogiteineistä, että ei kantsis tytärten opettaa äitejään naimaan. Näkemys tulee vasta iän myötä.
Blogikansa sai kollektiivisen verensyöksyn kun ensimmäiset käsityöblogit tekivät rynnäkkönsä silloiselle Blogilistalle, jota ei enää ole. Ainakaan minulle. Osoite kyllä vastaa, mutta kotona on mainostarroitettu zombi, joka imee ravintonsa 15-vuotiaista tyyliblogaajista.
Sama näkyy televisiossa, kun Yle teki sarjan blogaajien elämästä. Suurelle maailmalle ja etenkin medialle blogit ovat alustoja, joilla yli-ikäiset lapset toteuttavat barbie-leikkejään elävillä malleilla.
Ei ettäkö olisin mitenkään katkera. Kun ryhdyin blogaamaan, oli se jo breikkaamassa mainstreamin. Olin kaikkea muuta kuin UG. Nyt kun suuri yleisö on jo tuhonnut kaiken sen mistä blogaamisessa oli kyse, eikä lehdistökään enää ole raahaamassa meitä roviolle, olisikin ehkä oikea aika aloittaa jälleen.
Olisi kerrankin UG. Teinityttöjen helmojen takana piilossa.
Oho, se kuulosti vähän pedobearilta.
Salainen agentti 2.0
kriisikka miumau gmail piste com
