Olen närkästynyt. Närkästymisestä. Se tuntuu olevan nykyään jokaisen oikeus, kuului asia hänelle tai ei. Etenkin jos ei.

Närkästykseni juontaa juurensa jo vuosien taakse, mutta viime aikoina nämä tapaus pekkariset ja mitrot saivat höyryt puskemaan pannun nokasta niin että ujellus vain käy. 

Poliittinen korrektius, se, että olisimme kivoja ja mukavia toisiamme kohtaan on ajatuksena tosi jees. Ihan kiva ettei haukuta vähemmistöjä, jottei tulisi paha mieli. Ihan kiva ettei nylkytetä toisen jalkaa, ettei toinen ahdistu. Hyvät tavat ja silleen. Ota toinen huomioon, sehän on hienoa. 

Mutta kun ei se ole enää sitä. Poliittinen korrektius on lakannut jo ajat sitten olemasta työkalu kitkattomaan kanssakäymiseen, ja siitä on tehty pikkusieluisten oman edun tavoittelijoiden lyömäase. Eli siis meidän kaikkien.

Se pitää ottaa meiltä pois, koska emme selvästikään ole sen arvoisia. Se on tehnyt meistä nokkamme joka asiaan pistäviä kyyliä, jotka emme hetkeäkään emmi ruoskia poliittisen korrektiuden ruoskalla niitä jotka eivät ole niin kuin me, niitä jotka ovat esteenä jollekin, niitä joista emme pidä, niitä joita nyt vain on kiva kiusata kun muutkin kiusaa.

Poliittinen korrektius on antanut meille oikeutuksen olla itsekkäitä, omaa napaamme vartioivia, koskemattomuuttamme raivoisan apinan lailla vartioivia mimosoja, joilla on niin olemattomasti nahkaa nenän päällä, että suorastaan ihmetyttä että se nenä pysyy edes naamassa kiinni.

Kaksinaismoralistinen poliittinen korrektiumme paljastuu päivittäin. Poliittisena lyömäaseena se on erinomainen, mutta myös tavallisessa elämässä se käy. Jos työkaverit ottavat pattiin, niiden jutut voi vaikka tuomita vihapuheeksi/seksuaaliseksi häirinnäksi/kiusaamiseksi. Soska se on niin helppoa, riittää että vain sanoo niin ja se pitää uskoa. Todistustaakka on niillä muilla.

Eloisa roisipuheinen koskettelija on hurmaava, koska se on hyvä tyyppi. Vähemmän hurmaava roisipuheinen eloisa koskettelija sen sijaan on heti oksettava ahdistelija, ja sen toiminta pitää saada loppumaan koska se yököttää MINUA. Ja vaikka eloisa koskettelija ei koskettele minua vaan sinua, mutta sinä et sano mitään hänen eloisasta koskettelustaan, sinä olet silti uhri koska edelleenkin eloisa koskettelija oksettaa MINUA.

Koska yllättävän moni asia tuntuu pyörivän kieroutuneesti ihmisen seksuaalisuuden ympärillä. Siitä ei pääse irti, mutta sitä ei haluta ääneen myöntää. Se halutaan vain kieltää ja vaieta kuoliaaksi, pukea sanoihin jotka hämärtävät asian ja pelkistävät sen toiminnaksi, johon virheettä kykenee vain robotti.

Todellisuudessa se hyvä tyyppi saa olla millainen on, ja hänet halutaan hyväksyä ihmisenä, koska häntä voisi vaikka naida napsauttaakin jos hän ehdottaisi. Tai oltaisiin ainakin imartreltuja. Mutta se ällöttävä, jolle en antaisi vaikka olisi viimeinen ihminen maan päällä, sekin toimii samoin kuin se hyvä tyyppi, se on yks tahditon pervo se. Kuuluisihan sen nyt ymmärtää, ettei tällasta rotuyksilöä käydä käpälöimään oli syy mikä tahansa.

Yrjöttää, ja nostamme huudon. Jos ei tule tuomiota, niin ainakin julkinen nöyryytys. Ja tänä päivänä se on paljon. Some on yksi syypää. Sekin pitäisi ottaa meiltä pois. Tai panna edes vähäksi aikaa kortille.

Some tuntuu näppituntumalla tällä hetkellä yhdeltä voimallisimmista oman ja muiden oman rajan hämärtäjistä. Ekshibitionismin ja narsistisen huutelun keskellä syntyy helposti harhakuvitelma, että kaikki muiden asiat kuuluvat myös minulle ja minulla on oikeus levitellä muiden asioita ja tuomita heitä asioista, joita en itsekään osaa jättää varomatta. Koska muuten en ole hyvä ihminen eikä maailmasta tule parempi paikka. Minä vain en enää erota olennaista epäolennaisesta, reaalia idealismista, todellista kulisseista, yksityistä yleisestä, aitaa seipäästä, mutta eihän sillä ole mitään väliä, pääasia että olen hyvä vahtikoira ja minulla on mielipide kaikesta ja luulen olevani hyvien puolella pahaa vastaan. 

Luemme Orwellin 1984:ää tai muistelemme Neuvostoliiton aikaa aina kun haluamme vähän pelotella itseämme ja miettiä kuinka asiat ovat vapaassa maailmassa niin hyvin. Voi sitä tuskaa ja kurjuutta joka olisi kohdannut etenkin mielipiteitämme ja käytöstämme, jos eivät olisi urheat miehet rintamalla pysäyttäneet punakonetta. Kaikki on nyt niin paljon paremmin. Olemme itsenäisiä. Vapaita. Voimme olla sellaisia kuin haluamme. Ei ole KGB:tä. Ei Stasia. Ei ajatuspoliisia. Ei kidutuskammioita.

Koska eikö ole hienoa että meillä on kaikki välineet tarkkailla naapuria ihan omast tahdostamme. Ja lehdistö hoitaa loput. 

Piristävää syksyä kaikille!

Ooh! Melkein kolmein kuukauden tauko. Pannaas yks Valokuvatorstai.

Haaste numero 219 käsittelee kuolemansyntejä. Niistä sais valita minkä vain. Käsittelenpä kerralla ahneuden, ylensyönnin ja himon. 

Musiikki on tutkitusti verrattavissa huumeisiin, seksiin ja sen sellaiseen. Mietin vain, että minkähänlaista seksiä tai huumetta on se, että jää koukkuun johonkin yhtään kohtaan muuten täysin tyhjänpäiväisiä kappaleita. Johonkin 10-15 sekunnin mittaiseen tai jopa lyhyempään pätkään, jolloin päässä hetkellisesti helisee petollisen mukavasti.  

Ja sitten ne kappaleet pitää kuitenkin kuunnella kokonaan, koska itse asiassa - jälleen kerran tutkitusti - hekumapiste ei olekaan se täyttymys, auditiivisen orgasmin hetki, vaan juuri hetket ennen sitä. Se odottava tunne kun tietää, että justpian sinne ollaan tulossa, muttei ihan olla vielä siellä. Täyttymys on siis riippuvainen jopa ympärillään olevasta tyhjäkäynnistä, eikä toimi ilman sitä. Nautintoa ei synny vain soittamalla luupissa sitä yhtä kivaa kohtaa. Ja vaikka kiva kohta jo olisi mennyt ja biisi vielä jatkuu, se on kuunneltava loppuun. "Because I like to be held afterwards."

Etenkin pop-musiikkiteollisuus (mutta toki kaikki muukin aikamme kevyt musiikki) elää tästä tiedosta. Miksi tehdä kolme minuuttia täyttä timangia, kun riittää että siellä nöyhdän seassa on se yksi hippunen aitoa asiaa?

Ja mihin sitä sitten jääkään kiinni kun jää. Esimerkiksi nämä tällaiset paljon soineet poppirenkutukset soivat minulla tämän tästä pipodiskossa tai Spotify-myllyssä. 

Take That - The Flood: Esikertosäe. Kesto n. 18 sekuntia. Kahdesti. Siis peräti 12,5% kappaleesta. Ihan huippua.

Chisu - Etsijät: Ostinato. No sitähän saadaan sentään joka väliin. Menisi siis melkein jo orgioiksi koko kappale, ellei saisi valitettavan hyvin selvää sanoista.

Lady Gaga - Electric Chapel: Syntsatriolit. Kesto n. 3 sekuntia per laaki. Laakeja kaksi kappaletta. Neljässä minuutissa ja 12 sekunnissa. Siis 2,3% koko kappaleesta. Täydelliset pohjat. 

Näissä ottaa päähän aivan hillittömästi se, että se mikä popissa pitäisi olla tärkeintä - kertosäe - on pääsääntöisesti jopa kappaleen kaikkein heikoin osuus. Silti se on se, joka usein ärsyttävästi jää soimaan päähän samalla kun mieli haikaa sitä pientä pientä hyvää koukkua siellä välissä. Ja sen pienen hitusen takia ne roikkuvat mukana. Vähän kuin pysyisi yhdessä jonkun täydellisen törpön kanssa vain siksi että se on hyvä sängyssä, laittaa hyvää ruokaa tai osaa laskea vessan renkaan.

Kieltämättä välillä tuntuu että pop-teollisuus panee meitä halvalla. Ja mahdollisesti myös kuivana kakkoseen. Ja huvittavinta on, että moni meistä antaa sen suosiolla ja hymyillen tehdä niin.

No ei se mitään. Kuuntelee sitä hyviäkin kokonaisuuksia pääasiallisesti muutaman nautinnollisen sekunnin takia. Jopa pitkiä kokonaisuuksia. Ayreonin Fifth Extinction. 10 minuuttia ja 29 sekuntia, joista pidän jokaisesta paljonkin, mutta silti voin tuskin malttaa että päästään kahdeksan minuutin kohdalle. Tai Halo 3: ODST:n Finale, jota kuuntelen käytännössä viimeisten 12 sekunnin takia.

Rillit menivät rikki. Vain 12 vuoden jälkeen. Kenelle voin valittaa, kun ei mitään tehdä enää kestämään?

Tietenkin kakkulat kulahtivat juuri juhannusyönä, jolloin apua ei saa mistään. Ei ettäkö sitä nyt saisi rilliongelmiin muutenkaan. No, olin sentään kotona enkä liikenteessä. Ja eiku virittelemään teipillä toimivaa hätäratkaisua. Toimihaan se, mutta ei sitä julkisesti esittele. Niinpä vietänkin aikaani arjen koittaessa enimmäkseen sokeana. Kipeästi Hermionen kipakkaa reparoa kaipaavat rillit tulevat esiin suojekotelosta vain istahtaessani ofiisissa tietokoneen ääreen.

Tämän ansiosta päivä on ollut aika mielenkiintoinen. En nyt väitä että voisin mitenkään tilannettani verrata oikeasti näkörajoitteisiin ihmisiin, mutta ihan terveellinen maistiainen se on ollut. Ilman rillejä nimittäin olen kuitenkin suhteellisen näkörajoitteinen. Miinuksia on vajaan yhdeksän verran, joten kuva on aika suttuinen. Tuollainen:

Päivän palloilun aikana olen ihan ajatuksella miettinyt mitä hyötyjä ja haittoja on siinä, ettei näe eteensä. On siinä nimittäin hyötyjäkin, ja ne oikeastaan huomasin ensimmäiseksi.

Joskus on nimittäin niitä aamuja, kun tuntuu että kaikki vastaantulijat tuijottavat ja tulee miettineeksi, että mitähän majoneesia itsellä oikein on rinnuksissa tai naamalla, kun niin kauheasti töllätään. No, nyt, vaikka tuijottaisivatkin, niin sitä ei näe. Toisaalta nyt ei sitten tajua katsoa rinnuksilleen huomatakseen, että niissä tosiaan killuu puoli aamiaista. Ei tartte myöskään moikata ketään, koska ei näe kenenkään moikkauksia. Luurit korville, niin ei myöskään kuule niitä. Koska moikkaaminen on kaksipiippuinen juttu, ja olen tässä täysin Jani Volasen kannalla.

Tietysti kaikki luulevat että likalla on tosi huono päivä tai kusi on lopullisesti noussut hattuun. Mutta sitä varten pidetään Facebook-tiedotuksessa tärkeät ihmiset ajan tasalla onnettoman näkörajoitetilanteen osalta. Eivät voi ainakaan aivan avoimesti ilminoida arvaustaan kusen noususta hattuun, vaan joutuvat tekemään sen salaa.

Muutenkin on vielä toistaiseksi mukavalla tavalla irtonainen olo. On ikään kuin omalla yksityisellä planeetallaan, johon muut eivät helposti löydä. Laittaa vielä aurinkolasit päähän vähäisen näköinformaation kontrastia parantamaan ja omaa harottavaa katsetta peittämään. Edes isot ihmismassat, joista en normaalisti pidä alkuunkaan, eivät stressaa, koska en näe niitä. Näen toki vellovan massan värillisiä palloja ja sumua, mutta en kykene arvioimaan päälukua, joten en saa normaalia ahdistuspaskahalvaustani, kun tuhat ihmistä vyöryy ostarilla eteen.

Pitemmän päällehän saattaa omalla planeetalla norkoilu varmaan jo käydä tylsäksi. Ja tätä kestää optikon arvion mukaan kahdesta neljään viikkoon. Mietinkin, että jos olisi oikeasti todella sokea... miten häilyvä onkaan se raja ihanan yksityisyyden tunteen ja karmean yksinäisyyden sekä näkymättömyyden pelon välillä.

Sitten ne huonot puolet. Miten yksinkertaisiinkiin asioihin voi muuten terve ja itsenäinen ihminen tarvita avustajaa. Se, ettei näe pikaruokalan menua. Ettei näe bussien numeroita ajoissa. Ettei läheskään aina hahmota kynnystä tai oikeaa määrää rappusia. Etenkin viimeksi mainittu vähän hirvittää. Nämä tulivat esille muutamassa tunnissa, kuinkahan paljon kertyisi elinajassa.

Lisäksi kaino pyyntö autoilijoille. Rakkaat autoilijat, muistakaa ne ajovalot. Aina. Valot näen jo kaukaa, mutta siinä vaiheessa kun tumma kiiturinne hahmottuu minulle autoa edes etäisesti muistuttavaksi kapineeksi, alkaa jarrutusmatka olla jo todella nafti jos olen astumassa eteenne. Tuolla on paljon mummoa ja pappaa samassa tilanteessa kanssani siitäkin huolimatta, että heillä on ehjät pullonpohjat nenällään. Nii, ja saa sitä rajoitusten mukaankin mielellään ajaa sen reippaan ylinopeuden sijaan.

Niin, uudet rillit saan aikaisintaan kahden viikon päästä. Voi mennä neljäkin. Vahingosta viisastuneena ostin saman tien kahdet. Oli siinä vähän turhamaisuuttakin. Peruslaseiksi ei viitsi mitään prameiluja, vaan siistit simppelit peruskehykset. Mutta en voinut myöskään vastustaa violetteja.

Kahdet prillit ja niihin linssit voimakkaimmalla linssiohennuksella ja pintakäsittelyillä Itäkeskuksen SpecSaversista yhteensä 459 euroa. Helvetin hyvä palvelu sekä sunnuntaina käydessäni valkkaamassa pokia ja varaamassa optikkoajan että tänään, kun optikkoajalleni saavuin. Juuri sopiva huumorin ja asiallisuuden yhdistelmä hädänalaisen ihmisen tilaa kohtaan. Arvostin. Käytän uudestaankin.

Jännää miten internet ja maailman pienentyminen vaikuttavat esimerkiksi matkailukäyttäytymiseeni. Pohdin tässä mitä tekisin Tukholmassa sen vähän aikaa kun laiva maissa on, ja ensimmäiset ehdotukset kavereilta oli että käy siellä ja siellä shoppaamassa. Mietin asiaa itsekseni hetken, ja jouduin toteamaan että ei kiinnosta. Tajusin myös, ettei ole kiinnostanut pitkään aikaan. Vuosiin.

Tykkään siis shoppaamisesta toki, silloin kun tarvitsen jotain - ja silloin kun olen kotikamaralla. Mutta ulkomailla ollessa en shoppaa käytännössä koskaan. On nimittäin todella harvoja asioita, joita ulkomailta saa, joita ei saisi Suomessakin vähintäänkin netistä tilaamalla jossei muuten. En ole aikaisemmin oikein tiedostanutkaan asiaa, ennen kuin rupesin sitä miettimään. Viimeksi olen ostanut vähän Disney-kamaa Disneylandista, koska sieltä oikeasti saa juttuja, joita netin Disney-puljuista ei myynnissä ole. Sitä ennen en edes muista olisinko hankkinut reissuista juuri mitään muuta kuin vähän karkkia ja alkoholia tuliaisiksi - ja nekin lähinnä viimeisillä valuutoilla ja viime hetkellä jostain lentokentältä tms.

On minulla toki muitakin syitä miksi shoppailu ulkomailla tuntuu jopa vähän vastenmieliseltä. Yksi on sen kaman raahaaminen mukanaan - ensin siellä kaupungilla ja sitten myöhemmin takaisin kotiin Suomeen. Etenkin kun olen ihmisiä, jotka eivät koskaan matkusta niin järeällä varustuksella, että pitäisi panna esimerkiksi matkatavaroita lentokoneen ruumaan. Vielä ei ole tullut eteen matkaa, joka olisi ikinä oikeasti edellyttänyt matkalaukun ottamista mukaan.

Toinen syy shoppaamattomuuten on ajan tuhlaamisen tuntu. Esimerkiksi tällaisella perinteisellä Tukholman-risteilyllä peliaikaa on varsin niukasti, joten niiden samojen niin netistä kuin Suomestakin löytyvien krääsien ja riepujen käpälöinti tuntuu päättömältä. Niin hintatietoinen en nimittäin ole, että saisin jotain tyydytystä jonkun topin, hameen tai pölyttymään päätyvän kirjahyllykoristeen löytämisestä viisi euroa halvemmalla kuin kotimaassa. Etenkin vaatteiden, meikkien ja ja koriste-esineiden shoppaamisessa ulkomailla on itselläni jotenkin sama fiilis kuin että lähtisi Teneriffalle hengailemaan Suomi-baarissa ja syömään lihapullia.

Mietinkin, että onneksi lienen ehkä vähän poikkeava, koska tällainen toiminta tuottaisi aika ikävät paikat niille kaupoille, jotka saavat oleellisen lisän tuloihinsa turismista.

Tosin ruokapaikat eivät sen sijaan oudosta käytöksestäni tai sen leviämisestä kärsisi lainkaan. Pitkään reissaamisessani sanelua on hoitanut vatsan seutu, koska kaiken krääsän helpon saatavuuden takia matkailun ykkössyyt ovatkin minulla nähtävyydet ja hyvä ruoka. Ne ovat ne kaksi asiaa, jotka ovat edelleenkin suhteellisen uniikkeja jollekin paikalle ja siis minulle ainoat kunnon syyt hilata ahterini Suomen rajojen ulkopuolelle.

Vaikka kärsiihän siinä sitten ne kulttuurit, joiden ruuasta en niin välitä. Tai niillä on ainakin paras olla hyvät nähtävyydet. Viihtyisä ja persoonallinen kahvila hyvine paikallisine paakkelseineen on on ihan hyvä nähtävyys.

Niin. Meen nyt sinne Tukholmaan, vaikka Silja Linen kanta-asiakasmeininki ottaakin päähän. Päätin vain olla välittämättä ja ryhtyä taas pihiksi. Ei se minun häviöni ole, vaan Siljan. Jos heidän nykyinen käytäntönsä ei esimerkiksi rohkaise minua maksamaan reissuja kenellekään muulle kuin itselleni, eikä varsinkaan hyttivalikoiman kalliimmasta päästä, niin en sitten rohkaistukaan. En siis tuo itseäni enkä lisää porukkaa tuhlaamaan rahaa heidän laivalleen enää läheskään siinä mittakaavassa kuin ennen, ja alan myös metsästää hyviä alennuksia kilpailevalta yhtiöltä. Äiti saattaa päästä vuotuiselle luksushyttiristeilylleen tästedes Vikingillä. Tällaiseen pakkojarrutukseen Silja Linen hieno pisteuudistus ei tainnut ihan tähdätä, mutta syyttäköön itseään, jos muutkin kuin minä päätyvät samaan päätelmään. Pistejärjestelmiä on turha ylläpitää, jos ne ovat liian läpinäkyvästi asiakkaalle epäedullisia.