On tää perkeleellistä, että finaali tekee tuloaan ja mulla on töissä niin hoppu ja iltaisin niin totaalinen väsy etten saa pieraistua rapoa aikaiseksi niin millään. Nyt kirjoitan tätä metrossa matkalla töihin, kun sammuin taas eilen illalla henkisesti aivan täysin.

En ollut näin kuitti viime vuonna, tosin on nyt joku pöpökin tainnut vaivata melkein sairastumisen rajoilla jo jonkin aikaa. Yleiskunto ihan pohjilla. Ensi vuodeksi pitää ehkä jo valmiiksi harkita jotain joka-toinen-päivä-tyyppistä strategiaa. Olettaen että tulee ensi vuotta - tuotannon tai minun päässäni. Joka vuosi itsellä on ollut ihan hitonmoinen "reissuväsymys" tästä touhusta, mutta eipä sitä taida kestää kuin tammikuulle. No kattellaan.

No mitä tuolla nyt on sitten kahden päivän ajan tapahtunut? Suoritti ne sen viiikkotehtävän onnistuneesti. Siitä temppuradasta tuli kyllä jotenkin enemmän mieleen Kahjot ninjat tai Takeshi's castle kuin Little Big Planet.

Kaikki ne vetivät sitä rataa, mutta Johan taas atleettisena miehenä otti homman himaan, varmisti viikkotehtävän ja voitti itselleen pleikkarin. Johan on kyllä kiitettävästi pitänyt siitä huolen että sen ei tarvitse voittaa, kun pikkuhyvää tulee joka suunnasta joka tapauksessa.

Sinänsä surullista, että jos finaalijärjestys on Anniina, Tero, Johan, Jarmo, niin ainoa joka häviää on Tero. Anniina saa pääpotin, Johan on saanut tota pikkukivaa ja reissun - ja Jarmo on päässyt finaaliin, vaikka sen piti olla pelkkä sähköjänis. Mitä saa Tero? Ehkä tytön. Ehkä.

Viikkotehtävä toi tietenkin viimeiset rahat, joilla ne sitten osteli kaljatkin. Jo ne tiistainakin handlasi, ja niitäkin oluita oli keskiviikkona jäljellä, joten ne on saaneet aika hyvin tissutella joka ilta.

Pieni pämppääminen mukavasti saunassa ja altaassa on tosin johtanut siihen, että pojilla on siellä jatkuva pieni päteminen ja toisten hienovarainen tallaus päällä. Johan kuulosti itse asiassa torstai-iltana jo jonkin verran agitoituneelta kun jälleen kerran Teron kanssa keskustelivat siitä mitä musiikkia kukakin kuuntelee ja miksi jokin on hyvää tai huonoa.

On toki kiusallista kuulla että Tero kuuntelee Scooteria. Toisaalta Johanin Green Daylla tai Jarmon Slipknotilla ei ole varaa nokitella pätkääkään. Nokitteluksi silti meni, varsinkin kun Tero käytännössä kategorisesti dissasi amerikkalaista musiikkia.

Anniina periaatteessa pitää pintansa poikien kanssa, mutta Sarin kaltainen total ownage on kaukana, niin kovin kaukana. Nyt pikemminkin se yksinkertaisuuteen harsottu kiltteys ärsyttää. Koska onhan likka toki sellainen joka äidin toiveminiä, mutta kaikki särmä puuttuu. En jaksa huvittua siitä "mistä unet niinku OIKEESTI tulee" enkä paljon muustakaan.

Paljon enemmän arvostan ja koen kiehtovana sen, että vaikka noi pojat tuossa näykkivät toisiaan - ja asetelma on Johan ja Jarmo vastaan Tero - niin Tero jaksaa pitää linjansa. Sille sitkeydelle on pakko nostaa hattua.

Jos tätä nimittäin hetken aikaa ajattelee sinä kilpailuna mikä tämä kuitenkin on, niin ainoa joka joutuu todella kisaamaan ja puolustamaan linjaansa on Tero. Anniinaa ei  haasta kukaan eikä hän haasta ketään. Jarmoa kukaan ei pidä minään, sähköjänis kun on, ja mies on vapaa komppaamaan Johania. Johan kyllä toki pelaa, mutta ei suoranaisesti kisaa, koska ei puolusta sitä mitä on - vaan pikemminkin vaihtaa lähestymistapaa aina sen mukaan mistä tuulee.

Voitto siis minun kirjoissani kuuluu vain ja ainoastaan Terolle. Valitettavasti vain valtaosa äänestäjistä ottaa tämän enemmän missikisoina, ja Ansku valssaa voittoon jollain hävyttömällä plussapotilla, vaikka likan kokonaisäänimäärä hävinnee sekä Terolle että Johanille.

Terossa ja Johanissa periaatteessa henkilöityy aika hyvin tämän yhteiskunnan eräänlaiset kaksi vahvinta elämänfilosofista sopeutumistapaa - taipumattomuus ja kameleonttimaisuus. Tero edustaa sitä idealistista suuntausta että tosiaan ollaan - melkein uppiniskaisesti - sitä mitä ollaan. Johan taas on realistisempi tilanteen ja ihmisen mukaan mukautuja, mikä elämäntapna herättää toisinaan raadollisuudessaan pahennustakin, koska meihin kaikkiin on kuitenkin jossain määrin iskostettu se ideaali oman identiteetin raivokkaasta varjelusta, jonka pitäisi heijastua myös käytöksessä.

Todellisuudessa idealistit harvemmin pärjäävät, kun raadolliset kameleontit pyyhkivät pöydän. Idealismi onnistuu vielä suhteellisen helposti jos on kiltisti kuten vaikkapa Anniina, mutta jos idealismin kaverina on vähänkin omapäisempi persoona kuten Tero, niin elämä muuttuu välillä kovin kovin hankalaksi.

Huvittavinta on se, että vaikka me periaatteessa ihannoimme idealismia ja individualismia, harva meistä on kumpaakaan - ja ne ovat meille kuin punainen vaate, kun ne kävelevät vastaan. Sen sijaan vieroksumme aasialaista yhteisöllisyyttä, jossa pärjätään nimenomaan kameleonttimaisuudella ja ihmisiin ja asioihin tapauskohtaisesti suhtautumalla ja mukautumalla - piirteellä, joihin olemme itse kaikki taipuvaisempia, mutta joiden näkeminen on jotenkin rumaa.