Tulin tuossa juuri pitkän päivän jälkeen kotiin. Netti-24/7:n pyöritykselle dedikoitu kone on kiinni. Apinat (kotikieltä, anteeksi) eivät ilakoi enää BB-talossa - eikä tietokone hurise. Hiljaista on, vaikka kotitonttu pelaa Red Alertia. Minun pitäisi kai kyetä antamaan itselleni kriisiapua (ehe ehe), mutta eipä oikein onnistu.

Aamulla tapasin neljä kovin väsynyttä tapausta. Polteltiin tupakkia ja turistiin. Työnteon ja fanituksen raja oli kovin häilyvä, alkoi jo vähän hävettää. Terosta varsinkin taisin jo pumpata informaatiota enemmän omaksi ilokseni kuin työn puolesta. On se ihan täysjärkinen, fiksu mies, ja sillä on erinomainen huumorintaju. Kuten olin koko ajan uumoillutkin. Hihittelyä taisi lisätä vielä se, että mies oli valvonut koko yön.

Johan vaikutti jotenkin hieman nujerretulta, vaikka olikin luopunut leikistä jo yli viikko sitten ja päättänyt vain huvitella lopun aikaa. Jarmosta pidin edelleenkin kuin hullu puurosta (loisto tyyppi, itseironinen, hauska). Ja Anniina toki on hyvin, hyvin aseistariisuva. Teki vaikeaa kaikki lapset jututettuani lähteä työpaikan suuntaan. Mieli haki tekosyytä jäädä vielä pariksi minuutiksi hengaamaan (ja vielä, ja vielä). Koska kun siitä sitten lähtisi, niin se olisi sitten loppu. Onneksi satoi kaatamalla. Muustakin kuin ilmeisestä syystä.

Kun joka maanantai - plus poikkeustilanteet - on käynyt tuolla niiden hotellitukikohdassa ja jutellut niin mukavia kuin ikäviäkin, tämän päivän lisäksi myös ensi maanantai tulee tuntumaan oudolta. Sama tunne oli myös asukkaiden "esiliinoilla". Harkitsimme pitäisikö jatkaa maanantaitapaamisia, vaikka asukkaita ei olisikaan. Voisimme istua väsyneen hiljaisen oloisina aamiaishuoneessa ja keksiä vuoron perään "miltä nyt tuntuu ja miten tästä eteenpäin". He ovat olleet aivan yhtä olennainen osa minulle tätä kautta kuin nuo BB-asukkaatkin, tuntuu hassulta ettei nähdä taas pian.

Aikaisempina vuosina en ole asukkaita tavannut kickoffia ja finaalia lukuunottamatta, ja tämä vuosi on siksi ollut hyvin, hyvin erilainen. Varsinkin juteltuani Aden ja Nikon kanssa häädön ja poiston jälkeen mietin ihan vakavasti voinko tehdä näitä rapoja niin kärkkäällä otteella (tai lainkaan), koska viimeistään näiden kahden tapauksessa oli pakko miettiä miten raskas paikka talo on - ja miten raskasta voi olla kohdata meidän "leipää ja sirkushuveja"-kansan mielipiteet, jotka eivät ole aina kovin kauniita. Eikä tätä BB-rapoiluakaan voi parhaalla tahdollakaan kutsua kovin poliittisesti korrektiksi ilmaisuksi.

Toisaalta minulle myös kerrottiin, että kyllä lapsukaiset loppujen lopuksi tietävät millaiseen giljotiiniin ovat päänsä tunkeneet, vaikka leikkurin terävyys heidät aina yllättääkin. Joten rapot jatkuivat - ja jatkuvat. Enkä varmaan jatkossakaan tule olemaan vähemmän pahasuinen. Sillä se auttaa siinä ristiriidassa, että fanituksen (koska minähän rakastan kaikkia asukkaita, pohjimmiltani ainakin) lisäksi pitäisi olla objektiivinenkin.

Kuinkakohan pahoja vieroitusoireita tuotannolla joka vuosi on? Eilen illalla Räisänen, Mörköääni ja Kasmasiini hymyilivät vielä kuin ylpeät tuoreet isät. Kyllä sen ilon suo. Kasmasiinillekin :-)