Mari pohtii osuvasti vaatimattomamman elämän yllättäviä sosiaalisia vaikutuksia, kuten ulkopuolisten epäluulo ja ihmettely. Mitä lieneekään ilmassa, mutta aika monissa sosiaalisissa ympyröissä on viime päivinä mietiskelty elämää vähän samoilla linjoilla.

Pohdinkin jo Marin kommenttilaatikkoonkin sitä, miten ihmiset ovat esimerkiksi vakitöissä ehkä tahtomattaankin uraohjusfilosofian vankeja: jos kerrot, että olet tyytyväinen siihen mitä sinulla on etkä esimerkiksi halua ylennystä, sinua ei oteta vakavasti tai epäillään, että salaa joka tapauksessa haudot jonkun varpaille hyppimistä.

Ja toisaalta, jos et ota vastaan sinulle tarjottua ylennystä, se voi tahrata mainetta pahasti. Kuinka paljon varsinkin väliportaassa on pikkupomoja, jotka häämöttävien supistusten pelossa ottavat mieluummin ylennyksen ja paikan, johon eivät sovi, kuin asettavat itsensä irtipotkittavien etulinjaan kieltäytymällä ja antamalla itsestään epämotivoituneen leiman?

Toisissa piireissä pohdittiin myös statusta. Se on ollut minulle myös hyvin hämärä asia. Ymmärrän kyllä nörttilelufriikkinä, että on kiva saada uusia leluja, joilla voi tehdä kivoja juttuja (tai purkaa ne palasiksi ja katso mitä ne on syöneet), mutta en ole koskaan ymmärtänyt miksi pitää ostaa jotain kallista ja hienoa vain siksi, että "se kertoo minusta oikeita asioita"? En esimerkiksi ymmärrä miksi Suomessa asuvan pitää omistaa Porsche tai Lamborghini tai miksi yksinäisellä ihmisellä pitää olla 500 neliön koti - ja vielä omistuksena.

Kiellän että kyseessä olisi kateus, koska jos saisin valita vaikka sen Porschen ja Fiat Pandan väliltä, ottaisin Pandan. Mielestäni se Panda on huomattavasti makeempi, kun se on niin pieni ja kätevä. Sama asunnon kanssa. Toki tila on kiva asia, mutta en osaa ulottaa haaveitani edes perheellisenä juuri 150 neliömetriä korkeammalle. Enkä varsinkaan halua omistaa asuntoa, koska se muun muassa velvoittaisi minut asiohin joihin en halua sitoutua (kuten itse huoltosopimusten sun muiden teko). 

Näm aiheet jotenkin kummasti palaavat myös siihen aiheeseen mitä Marikin pohtii, avoimmuus netissä ja esimerkiksi tiettyjen meemien toisia jo tuskastuttava kiertäminen. Olen pohtinut sitä, miksi ihmiset valittavat saaneensa tietää asioita, joita eivät oikeastaan halunneet tietää.

Miksi minusta olisi muka noloa tai kiusallista tietää, että joku ystävistäni uskoo hartaasti jumalaan, toinen jättää välillä kädet pesemättä vessassa käytyään tai kolmas on homo mutta niin syvällä kaapissa, että ahterinsa on puolivälissä Narniaa?

Siinä kiusaantuneessa tunteessa tuntuu olevan jotain samaa kuin statuksen metsästämisessä. Yritämme kieltää oman inhimillisyytemme ja epätäydellisyytemme kiusaantumalla läheistemme salaisuuksista ja kiillottamalla ulkokuortamme jos ei muulla niin materialla tai aatteilla.

Itselleni Facebookissa pyörinyt "25 asiaa minusta"-meemi oli jotenkin muutakin kuin narsistista tarvetta esitellä itseäni tai tirkistellä toisten syntejä. Monen meemiin osallistuneen juttujen lukeminen ensinnäkin palautti uskoani siihen, että me olemme kaikki pohjimmiltamme vähän yksinäisiä - en vain minä. Haluamme kertoa itsestämme muutakin kuin hassuja tai aatteellisia tai omantunnon asioita. Haluamme että meitä voisi paremmin ymmärtää.

Kai.

Ehkä vain projisoin.

Mutta tuli tunne, että lukuisten 25 asian listojen joukossa oli myös asioita, joita ihmisillä ei ole tapana ottaa esiin kahvipöydissä tai välttämättä edes kotonakaan. On aina se joku nolouden tai häpeän tunne, jolle ei löydy purkusuuntaa - moni tuntuu olevan vielä sitä yhtä sydänystävää vailla, vaikka olisikin perheet ja laajat ystäväpiirit.

Ei ihme, että väheksyttyjä, parjattuja mutta niin luettuja yleispäiväkirjablogeja riittää. Sen konkreettisen oikean sydänystävän puutteessa blogi on kuin pulloposti ja se lukijoiden joukko kuin saaret meressä. Johonkin rantaan se pullo ehkä lopulta ajautuu.

Kaiken keskellä 25 asian meemi tai päiväkirjablogit ovat suuri luottamuksen osoitus inhimillisyyttä kohtaan maailmassa, jossa ei ehkä tällä hetkellä mene kovin hyvin ja varsinkin markkinavoimien ja valtiovallan asenne ihmisyyttä kohtaan on valitettavan alentuva ja anteeksiantamaton.