Vietin sitten eilen kolmisen varttia metrotunnelissa. Oli Sörnäisten asemalla joku onneton taantuman uhri päättänyt päättää päivänsä. Tämä on elämäni toinen kerta, kun istun tuubissa jota käytetään itsemurhavälineenä. Edellisestä kerrasta lienee sellainen viitisentoista vuotta aikaa, ja se oli ulkoilman puolella.
Tällä kertaa viimeinen vaunu, jossa olin, jäi tunneliin niin, että kaikki mitä pelastuslaitoksen sedät ja tädit + poliisit puhuivat toisilleen ja radiopuhelimiinsa kuului erinomaisesti tunnelin akustiikan vahvistaman myös sisätiloihin. Kliinistä meininkiä, mutta sinänsä ihan kiinnostavaa miten pitkältä matkalta palasia keräillään. Tai etsitään. Ilmeisesti tyyppi oli raahautunut telien alta, jos ymmärsin puheenpalaset oikein.
Koko odottelun ajan minulla oli aivan hirveä vessahätä, joten piti keskittä huomio jo senkin takia kaikkeen mitä tapahtuu, ettei tule pisut housuun. Vastapäätä istuva täti katsoi todella pahasti, kun ääneen pohdiskelin ammattilaisten puuhia ja spekuloin raadon leviämispotentiaalia.
Toisaalta, urbaanin hillittyä ja morbidia se oli meininki muuallakin vaunussa. Kaikilla oli siinä mielessä hyvät tavat, ettei kuulunut kiroilua siitä, että pitää jonkun onnettoman takia odotella (tosin varmaan sitä moni kuitenkin ainakin ajatteli, muun muassa minä vessahätäinen). Mutta leppoisaa keskustelua käytiin muun muassa ainakin siitä kuinka paljon näitä vuodessa tapahtuu ja mikähän mahtaa olla koko Helsingin metron historian ruumisluku tähän mennessä - kirvestappajat poislukien.
Pois meidät päästettiin lopulta vain vaunun etupäästä. Sisälläni asustava toljottelija kirosi, etten päässyt vilkaisemaan junan takaosan suuntaan. Kyllä odottelu olisi edes pienellä splätterillä pitänyt palkita.
Salainen agentti 2.0
kriisikka miumau gmail piste com
se voisi olla vahinko - ei tahallinen teko
se voisi olla sinun kaverisi - et vain tiedä sitä vielä
se voisi olla ihminen - hetkinen, sehän oli ihminen
Ja kakat, mitä mä pelleilen, kyllä oikeasti olisi hyvä jos noita raatoja kannettaisi pitkin asemahallia pressut auki että kaikki näkisi millaista jälkeä tulee ja muistuisi mieleen elämän realiteetit - ettei unohda elää ennenkuin kuolema korjaa.
Vakavasti ottaen. Sitä aina tietysti miettii, että kukahan se oli. Jotenkin niin ironista, että ihmisistä kiinnostutaan vasta kun ne jotenkin repäisevästi painuu manan majoille. Noh, siihenhän noi koulusurmaajatkin tähtäävät kai. Pressut auki raatojen kuljettelussa olisi tosiaan se hyvä puoli, että muistuisi mieleen myös että on fiksumpiakin tapoja hakea huomiota.
/mek: Oho, ihan totta? Noh, sehän on perin pragmaattista. Varsinkin kun taitaa olla jo paljon sellaisia sukuja siellä päin, jossa nuoret vesat eivät enää ajattele perheen kunniaa.
Ikävämpää vielä on se, kun joku jää junan alle tahtomattaan. Joskus seistiin asemalla tunti odottelemassa tilanteen selviämistä, kun joku onneton huononäköinen täti käveli juuri lähteneen Intercityn eteen. Hävisi ottelun.