3D on mun juttu. Se oli sitä jo silloin 80-luvun alussa, kun lasit olivat perinteiset viherpunat ja kävin katsomassa ikäni valehdellen "laadukkaan" 3D-elokuvan Teräsmyrsky. Helsingin Bristolissa. Isossa salissa. Eturivissä karkkeineni. Lopulta kai täysin yksin koko isossa salissa, kun se toinen lipun ostanut poistui kesken näytöksen. Kävin muuten katsomassa sen leffan vielä toiseenkin kertaan. Ehkä myös kolmannen. Olin 11 tai 12, ja hei Teräsmyrsky oli 3D!

Olisiko ollut suunnilleen ensimmäinen ja viimeinen (jaa näyttiköhän ne Tappajahai3D:n 3D:nä?) kolmiulotteinen leffa, joka Suomeen kantautui silloisen aallon aikana, ja alistuin jo itsekin siihen, että olen outo ja poikkeava, ja että muuta maailmaa ei kiinnosta. Niinpä kun toissa kesänä kuulin uudesta tulemisesta, nauroin skeptisesti että joo joo. Noh, kävin sitten katsomassa tuon Avatarin ja annoin sisäisen lapseni riehua vapaana. Kyllä hymyilyttää vieläkin, muttei enää skeptisesti. Leffa on toki kovin Pocahontas, mutta hieno sellainen. 3D-kokemus on enimmäkseen tarkoituksenmukainen eikä vain koko ajan kikkoja heittävä pelkän 3D-demoefektin takia.

Se mikä surettaa on, että milloin muka on tulossa seuraava sellainen leffa, josta suostuisin maksamaan sen 13,50? Harvasta suostun maksamaan edes normaalia kymppiä. Noh, nyt ei sentään v*tuttanut kuten pari vuotta sitten, kun maksoin Ocean's 13:sta 13,50 puntaa. Eikä ollu ees 3D.