Oonpa tässä taas mietiskellyt ja ihmetellyt maailmaa. Se on aivan aikuisten oikeasti naurettava, viihdyttävä, hauska, vaikka sen viihdyttävyysarvoa minulle tuossa jälleen epäiltiin. Toki se on myös ärsyttävä, vituttava, pelottava ja ahdistava, mutta hauskuus ja mielenkiintoisuus poistavat usein etenkin sen pelottavuuden ja ahdistavuuden.

Mietin miksi näin on, viihdyttävyys, vaikka monet asiat tosiaan ovat vakavia ja etenkin pelottavia ja ahdistavia. Mutta kun niiden lisäksi kaikessa on aina myös jotain hassua tai muuten vain absurdia. En kykene keksimään asiaa, joka ei olisi vähintäänkin mielenkiintoinen vaikka ei olisikaan suoranaisesti hersyvän hauska tai hillittömän absurdi. Tylsää minulla tämän ansiosta onkin oikeastaan vain silloin, kun ympärillä on niin kova meteli tai kaaos, etteivät ajatukset pysy koossa.

Maailma onkin minun näkövinkkelistäni eräänlainen ratashärdelli. Se raksuttaa ja toimii, mutta osasia on niin miljoonakiljoona, ettei niistä saa tolkkua Erkkikään. Paitsi että saa, ainakin joiltain osin, jos keskittyy. Niiden setviminen tuottaa hieman sitä samaa mielihyvää kuin viisivuotiaana transistoriradion purku ja kokoaminen niin, että palasia ei jää yli ja radio edelleen toimii. Se onnistuu kun keskittyy eikä anna periksi. Hauskaa, palkitsevaa, toisinaan hyvinkin produktiivista.

Sovellan samaa elävän elämän ongelmiin. Jos asioihin keskittyy, niihin tulee jokin tolkku. Kun keskittyy vähän lisää ja tutkii palasia vähän tarkemmin, ymmärtää mikä se on se mekanismi, jolla se tolkku syntyy. Jos sen sijaan herpaantuu ja alkaa kiipeillä seinille, homma menee vituralleen. Siksi kaihdan vaikkapa tunteen palossa tehtyjä ratkaisuja, koska niillä on tapana olla mustavalkoisia ja ylihelppoja - purkkavirityksiä, jotka laukeavat ennen pitkää omalle naamalle. Hosumalla ei tule kuin kusipäisiä kakaroita.

Ja maailmassa hosutaan mielestäni ihan liikaa. Kun ongelmiin pitää liian usein saada nopeita ratkaisuja, jotta närkästyneet massat eivät velloisi kaduilla ja intterneteissä aivan yli äyräiden, päätetään, ettei niiden ratkaisujen tarvitse toimia kunnolla, kunhan toimivat edes jotenkin tai edes näyttävät siltä että saattaisivat toimia. Loppu jätetään pr- ja kapulakielikoneiston viimeisteltäväksi.

Moinen ilmeisesti pöyristyttää minua hataruudessaan sen verran, etten aina osaa pitää turpaani kiinni vaikka vastassa olisi satapäinen lauma verenhimoisia ihmissyöjälampaita jotka näkevät heinäpaalin ja maajussin, mutta eivät hahmota maajussin ja heinäpaalin välistä yhteyttä, vaan ainoastaan sen, että kummatkin ovat ruokaa riippuen siitä onko aamiainen vai lounasaika.

Ja sitten minua alkaa huvittaa ajatus verenhimoisista ihmissyöjälampaista.

Onhan asenteeni ilmeisesti jonkinlaista äärimmäistä idealismia, vaikkei minulla kuitenkaan mitään unelmaa upeasta täydellisestä maailmasta ole. Uskon silti vakaasti, että aina välillä joku herää ajattelemaan jotain asiaa ihan itse asian eikä oman navan tai kavereiden hyväksynnän takia ja ymmärtää, etteivät hommat oikein hoidu käsien heiluttelulla ja taivastelulla. Käsien heiluttelu ja taivastelu luovat toki helppoa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja antavat kivan illuusion siitä, että kyllä tämä tästä. Mutta jos käsien heiluttelu tosiaan riittäisi, emme tarvitsisi lentokoneita.

Tai ehkä juuri se on minimalistinen unelmani täydellisestä maailmasta. Se, että osattaisiin vaikeista ja kipeistäkin aiheista ajatella yksityiskohtia rauhallisesti ja ilman suuria tunteita. Otettaisiin ne riittävän pieniin osasiin ja ymmärrettäisiin, että mikään niistä palasista ei ole merkityksetön tai ylimääräinen. Ja etenkin saataisiin iloa ja tyydytystä siitä ratkomisesta, jolloin paineet helppojen purkkaviritysten tekemiseen vähenisivät.

Myönnän toki, että unelmani on aivan yhtä epärealistinen kuin missien toiveet maailmanrauhasta ja kukkahattutätien visiot siitä, että kaikki olisivat kilttejä toisilleen ja panisivat vasta aviossa ja vain vastakkaisen sukupuolen edustajaa. Voin kuitenkin ehkä lohduttautua sillä, että loputtomalla tiellä joko helvettiin tai taivaaseen minulla on jo nyt kivaa eikä vasta myöhemmin, kun mahdoton unelma on saavutettu.

Ja vaikka viihdytänkin itseäni tässä vemppaamalla kädettömillä rinnastuksilla (ja edelleenkin hihitän ajatukselle ihmissyöjälampaista) on minulla eittämättä poliittisesti epäkorrektina ja sosiaalisesti rajoittuneena ihmisenä silti kuitenkin myös yleviä, vakaviakin periaatteita. Kuten että etenkin yhteiskunnallisten ongelmakohtien edessä on mielestäni hyvin epäsopivaa ja haaskalintumaista maleksia kuin ketjukolarin äärelle kerääntynyt yleisö, joka haluaa nähdä verta sekä järkyttyäkseen että kiihottuakseen siitä. Heilutellaan niitä käsiä ja lepatetaan omalle pihalle kaakattamaan. Hus!