Oon tässä nyt yli vuoden päivät ollut esimieskoulutuksessa. Ja vielä jatkuu.
Se on hämmentävä prosessi.
Etenkin minulle tuottaa vaikeuksia tunnejohtamisen käsite.
Samaan aikaan meitä opetetaan olemaan ihmisiä ihmiselle, mutta toisaalta myös manipuloimaan muita ihmisiä. En oikein osaa nähdä sitä muuten. Siitä tulee lievästi jakomielinen olo. Toisaalta pitäisi myötäelää mutta kuitenkin silti käyttää samaa tunnevastetta kaupallisesti hyödyksi. Pitäisi joko huijata itsensä uskomaan, että vuorovaikutus on aitoa tai sitten pyrkiä vaimentamaan otsalohkossa jomottava hälytyskello, joka alkaa soida heti kun alan empata jotain, jota en hyväksy vaikka periaatteessa ymmärränkin. Näkemykseni mukaan moinen ei aidosti luonnistu kuin ehkä sosiopaatilta.
No, ovathan yhtiöt rakenteeltaan aika sosiopaattisia ympäristöjä.
Toki uskon siihen, että hyvät tavat ja silleen ja lisäksi pitää ymmärtää että aina ei osata ihan olla repeilemättä nahoista. Mutta senkin jälkeen taas hyvät tavat ja silleen. Ja puhutaan homma läpi miettien miten voisi välttää tulevat ryöpsähdykset tai ohjata asia jotenkin toisille laduille. Ja jos ei sillä selviä, vaan syynä on lapsellisuus kuten kateus, kyttäily, sluibaamisen oikeuttaminen tai muu keppihevostelu, niin kylmästi muistutus että tämä on ammatti-ihmisille tarkoitettu työpaikka eikä leikkikoulu ja oman egon jatke. Ei ehkä noin jyrkästi, mutta pääpiirteittäin näin kuitenkin.
Kaikki muu tuntuu fuulalta, koska jos vastapuoli ei ymmärrä mitä teen, käytän häntä härskisti hyväkseni. Ja jos ymmärtää, koko kanssakäynti on rituaalimaista näytelmää, jossa kumpikin tietää viitekehyksen ja mihin ollaan menossa, mutta silti pitää toistella niitä laimeita vuorosanoja.
Jos äskeinen vaikutti epäselvältä, niin leikitään hetken heteromiestä.
Kuvitelkaa olevanne kolmansilla treffeillä tyhmän naisen kanssa. Olette ensin syömässä, ja tyttö on oikeasti hirvittävän otettu siitä, että maksatte safkat, ostatte ohimennen ruusumyyjältä tytölle kukan, hymyilette kannustavasti kun kuuntelette hänen juttujaan asioista jotka eivät oikeasti kiinnosta pätkään. Päämääränä on kuitenkin vain saada tyttö tyytyväiseksi, jotta saa illalla pesää. Hyvällä lykyllä alkaa saada vakipesää.
Kuvitelkaa sen jälkeen olevanne kolmansilla treffeillä fiksun naisen kanssa. Jo päivällispöydän yli olette saaneet osaksenne katseita ja kommentteja, joista käy yhä ilmeisemmäksi se, että kumpikin pelaa toista. Käydään läpi perinteiset kuviot ja kohteliaisuudet, mutta kaikki tuntuu samaan aikaan sekä oman ja toisen älykkyyden loukkaamiselta että äärimmäisen epäaidolta. Mitä pitemmälle ilta kuluu, sitä epävarmempaa on heruuko pesää lainkaan, edes kertaluontoisesti, ellei lopeta sitä pelleilyä alkuunsa ja ala puhua asioista niiden oikeilla nimillä.
Mutta siinä piilee se ongelma, että työelämässäpä ei saakaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä - todella oikeilla nimillä - jottei altista itseään ja firmaa riskitekijöille, jotka voivat myöhemmin iskeä takaisin. Tunteista voi toki puhua ja aistia, mutta koska niistä puhutaan päämäärätietoisesti, ei lopputulos ainakaan minun tuntemuksieni mukaan voi olla aitoa rakkautta vaan vain pelkkä pano. Ja koska totuuksien edessä on koko ajan poliittisen korrektiuden verho ja sumutuksen tuntu, on jossain määrin veteen piirretty viiva milloin se riiaus muuttuu raiskauksen yritykseksi.
Tämä lienee se syy, miksi siviilissäkin perinteiset "romanttiset temput" herättävät minussa lähinnä epäuskoista naurua. Se vain on niin kiusallisen ilmeistä - vaikka olisi kuinka tosissaan päämäärästä. Aivan kuten nämä nykypäivän tunnejohtamisen aakkoset, jossa tunnetaan, tiedostetaan ja ymmärretään niin maan perusteellisesti sekä itseä että muita, että eihän nyt jumalauta kukaan edes vähäisellä älykkyydellä varustettu ihminen pysty ottamaan edes itseään vakavasti jos pitäisi sen johtamisen lisäksi tehdä myös oikeita töitä. Niin kuin joutuu.
Musta nyt tuntuu että mä olen tänään vähän ahdistunut. Musta tuntuu että joko pelaa tai tulee pelatuksi. Musta tuntuu että se on ihan perseestä.
Salainen agentti 2.0
kriisikka miumau gmail piste com
Itse törmäsin tähän pelaamis- ja manipulointiajatukseen myyntipuolella ja havaitsin, että ne jotka tekivät niitä rituaalitemppuja luontaisesti, eivät millään tavalla kokeneet asiaa manipuloinniksi. Se vain oli heidän luontonsa, samalla tavalla kuin hengittäminen. Osalle siellä se on peliä, mutta he nauttivat siitä pelistä ja sen siirroista ja olettavat, että vastapuolikin nauttii niistä.
Kehun jos on kehuttavaa, kritisoin jos on kritisoitavaa enkä jaksa esimerkiksi paskanjauhantaa asioissa, jotka ovat itsestään selviä kuten vaikkapa että joko osaa tai ei osaa tai viitsii tai ei viitsi. Mutta jos siis pitäisi olla kovasti empaattisen rakentava, niin positiivisesti ja ymmärtäväisesti pitäisi osata kuunnella vaikkapa 20 minuuttia hevonpeetä siitä, kun osaamaton kyllä mielestään osaa, sattui vain tsiljoonas oho, joka johtui jostain ihan muusta. Tai viitsimätön ei muka osaa tai tiedä, vaikka eilen kyllä osasi ta tiesi tismalleen saman asian. Tai jotain muuta peruskeppihevosta.
Koko tunnejohtamisfilosofia omalta kannaltani tuntuu erittäin turhalta ristiltä, koska se kohdistaa vain entistä enemmän velvoitteita osa-alueille, jotka mielestäni ovat joko yksityisasioita tai myös asettavat tilanteeseen, jossa päivänselvissäkin tilanteissa alainen on vahvoilla eikä esimiehellä ole mitään mahdollisuutta pysyä järjissään, ellei ole riittävää lääkitystä auttamassa ottamaan viran puolesta vastaan myös paljon hevonpeetä, joka on niin härskiä että ei tiedä loukkaantuuko enemmän siitä että luullaan tyhmäksi vai siitä, että ei edes viitsitä keksiä kunnon pajunköyttä. Sen lisäksi että pitäisi olla innostava ja positiivinen ja suursmurffi.
Vaikka näen paljon hyötyä kunnon esimieskoulutuksista, niin väkisinkin kyllä on muodustunut myös se tunne, että henkisellä tasolla nämä ovat alaisten markkinat. Heidän yksilöllisyyttään pitää kunnioittaa viimeiseen asti siinä missä tässä tapauksessa minun pitää olla tunneanniltani enimmäkseen täysin jotain muuta kuin mitä olen jotta en ole epäreilu ja epäkannustava ja huono ja pelottava. Edellytetään että kasvetaan ihmisenä, mutta samaa ei edellytetä alaisilta. Pikemminkin implisiittisesti, jopa osittain eksplisiittisesti odotetaan että esimies hoitaa sen kasvatustyön siinä kaiken muun sivussa.
No kaipa jotain on silti imeytynyt kaaliin, koska viitsin yöunista piittaamatta miettiä tätä ihan tosissani.
Minun käsittääkseni alaisten kehittäminen (tai kasvattaminen) on melko keskeinen osa esimiestyötä. Senhän vuoksi kaikenlaiset kehitys- ja palautekeskustelut käydään esimiehen eikä jonkun satunnaisen kympin kanssa. Jos työntekijällä työntekoon vaikuttavia on ongelmia, niin esimies on se, jonka puoleen kuuluu kääntyä, ja ihan yhtä hyvin ne saattavat olla yksityisasioita, mitkä siihen työntekoon vaikuttavat. Firma odottaa esimieheltä, että hän pitää vastuulleen annetun työvoiman teräkunnossa firman tarpeisiin.
Erikseen on sitten manageri- tai päällikkötehtävät, joihin ei kuulu esimiesvastuuta vaan tehtävä on yksinkertaisesti keskittyä jonkun asian tai asioiden hoitamiseen muiden ihmisten avulla. Toisinaan esimies ja päällikkö on yksi ja sama ihminen, mutta ei aina.
Alaistaidoista on viime aikoina paljon puhuttu. Alaisiahan on yrityksessä juuri sellaisia kuin sinne on palkattu. Jos ne eivät tyydytä, rekrytointiprosessissa saattaa olla jotain vikaa. Töissä pitäisi tietysti keskittyä työntekoon, mutta kuten sanottua, ihmiset eivät ole robotteja. Joukosta löytyy ylisosiaalisia, keskittymishäiriöisiä, laskelmoivia, selittelijöitä, teeskentelijöitä jne. Että aika hiekkalaatikolla siellä ollaan. Ja esimiehen kuten myös päälliköiden kontolle jää se, että sillä hiekkalaatikolla leikitään kiltisti yhdessä, tai ainakin ettei tule ruumiita.
Sinällään kyllä johtajan tehtäviin kuuluu periaatteessa jonkinasteinen valehtelu. ("Ei tämä nyt niin pahalta näytä.") Tarkoitus on kai jättää pomolle semmoisista asioista huolehtiminen, joihin ei voi itse vaikuttaa.
Ongelmahan rekrytoinnissa on se, että ihmiset on isoissa taloissa saatettu palkata aluksi jonnekin aivan muualle tai aivan jonkun muun toimesta. Erilaisten yritysjärjstelyjen ja osastointegrointien jälkeen sekä alaiset että esimiehet saattavat olla totaalisen eri kokoonpanossa kuin mistä on alun perin lähdetty jolloin on hyvin todennäköistäkin että ihmisillä on alaisia ja pomoja, joita eivät ole itse saaneet millään lailla valita. Kahnaukset ja ongelmat ovat kuitenkin aina implisiittisesti esimiesten vika ja alaiset ovat uhreja, vastentahtoisia heittopusseja, ja vähän luonteesta riippuen erittäin hyviä ottamaan tilanteesta kaiken ikävän irti.
anonilli: Näkemysero tuossakin. Itse uskon laaja-alaisen "sense of urgencyn" luontiin, jossa on mahdollisimman vähän mitään valkoistakaan valehtelua. Jos jokin näyttää pahalta, niin se sit kans näyttää pahalta.
Toisaalta kyllä niissä tehtävissä sitten ajan myötä sitten vissiin se ns. pelisilmäkin kehittyy. Siis se, että hahmottaa mitä asiallisen pinnan alla on meneillään.
Kysymyshän ei ole siitä, että tarkoituksellisesti yritettäisiin estää toisia saamasta totuutta selville, vaan siitä, että saadaan työntekijät keskittymään työaikana tehtäviinsä. Jos työaika kuluu tappeluun tai tulevaisuuden murehtimiseen, tulevaisuutta onkin sitten jo syytä murehtia.
Keskittymisen edistämiseen siis kuuluu jopa lievän vilpin puolelle menevä rauhoittelu ja riitojen selvittely. Riitoja voidaan selvittää monella tapaa ja se vähiten lyttäävä tapa lienee tuottavuuden ja yhteistyön kannalta paras, vaikka jonkin henkilökohtaisen henkisen kasvun kannalta suora puhe saattaisikin olla järkevintä (koska se puhdistaa pöydän).