Tukholman reissun satoa:

Menomatkalla älyttömän hyvät yöunet. Seuraavana vähemmän. Mukaan ottamani kirja nimittäin piti sitten tosiaan huolen siitä, että kun pohjalla on riittävästi lepoa, lukukuntoa riittää aamun sarastukseen asti.

Silti en saanut John Casen (takakannen mukaan pseudonyymi) The Genesis Codea aivan loppuun asti. Täytynee lykätä viikonloppuun. Sääli, sillä kyseessä on varsin nautittava ja aiheestaan huolimatta kevytlukuinen jännäri, johon on sekoitettu mukavasti niin katolisen uskonnon ristiriitaisuuksia kuin genetiikkaakin.

Jollain tavalla uskontoa eksploiteeraava kirjallisuus kiehtoo minua. Varsinkin katolisen kirkon käyttö juonielementtinä viihdyttää minua kaikkein eniten - huvittaa, että se on vanhoillisuudestaan huolimatta, jos ei suoranaisesti mediaseksikäs, niin vähintäänkin fiktiivisen kirjallisuuden pin up -tyttö (poika?) numero uno. Liekö kyse siitä, että sillä on riittävästi yhtymäkohtia tutun luterilaisen kristinuskon kanssa, mutta se on silti jotenkin niin vieras ja kankeudessaaan käsittämätön - samaan ei islam kykene.

Jotenkin täysin asiaa tajuamatta tuli jopa poimittua tietyllä tavalla kovin ajankohtainen kirja, kun ottaa huomioon että uusi paavi on haussa. Genesis Code tuo jonkin verran esiin niitä sisäisiä jännitteitä joita katolinen kirkko on täynnä, saman kupolin alle on mahduttava monta eri saman aatteen tulkinnallista suuntausta. Juuri edesmenneen paavin myötä syntyi ns. Vatikaani II, jonka kansaa kosiskelevampi linja ei kaikkia miellyttänyt. Onko odotettavissa Vatikaani III, ja kumpaan suuntaan se aikoo kallistua, omiensa vai kansan?

En käsitä uskontoa tai uskontoja, ja minulla on niistä noin kolme kontillista ennakkoluuloja suuntaan jos toiseenkin. Ehkä siksi ahmin mielelläni niitä ruotivaa fiktiota. Genesis Codesta tuli mieleeni vajaa 10 vuotta sitten lukemani Glenn Kleierin jännäri The Last Day, joka käsittelee yhtä lemppariajatusleikkiäni: Mitä jos kristinuskossa on enemmänkin kuin hitunen totta, ja toinen tuleminen on käsillä. Miten monoliittiuskonto kuten katolinen kirkko suhtautuu asiaan, uskooko se edes että näin on käynyt? Kun Napoleonien lisäksi Jeesuksia on tusina per hullujenhuone plus tukullinen muita avohoidossa, kuka hulluista on se, joka ei olekaan kahjo? Ja kun helvetti pääsee irti, niin tarvitaanko siihen edes vanhaa vihtahousua lainkaan?

Kleierin kirja on mitä suurimmassa määrin viihdettä, kuten Casenkin jännäri, mutta arvostan sitä, että jännärigenren saralla luotetaan lukijoiden älykkyyteen ja jaksetaan tasaisin väliajoin julkaista tarinoita, jotka ovat muutakin kuin esim. superagenttien pullistelua sarjakuvamaisessa poliittisessa tapahtumaketjussa, joka antaa kehyksen lähinnä ammuskelulle, takaa-ajoille ja mukanokkelille strategisille vihollisen kyykyttämisille.