Toisinaan sitä miettii, että onko vain huono, vai onko peli epäreilu.

Rakas nemesikseni, Guitar Hero ottaa minua pannuun. Olen jo lopulta kehittynyt niin, että olen siirtynyt tasolle hard. Hyllystä löytyy sekä alkuperäinen GH että sitten tämä Rocks the 80's -painos, ja kummassakin sama ongelma. Hieman yli keskivaiheen päädytään rykelmään biisejä, joista kaikki pitää päästä läpi voidakseen siirtyä seuravaan ryppääseen, ja siellä on se yksi pikku paskiainen joka ei vain taivu. GH:ssa se on QOTSA:n No One Knows, kasarissa The Romanticsin What I Like About You.

Muuten en varmaan valittaisi, mutta kun kummatkin ovat täysin epäsuhdassa muuhun hard-tarjontaan. Koska easy-tasolla kertaalleen kaikki biisit avattuaan koko repertuaaria voi soittaa quick playssa millä vaikeustasolla vain, on aukottomasti osoitettavissa, että ilman edellämainittuja pikkupaskiaisia soittaisin itseni hardilla loistokkaasti viimeiseen biisirypäkseen asti ennen kuin alkaa mennä sormi suuhun. Miten helvetissä muka joku Billy Squierin lällybiisi Lonely Is the Night on muka vaikeampi? Ei ikinä oo! Ei varmasti öö bigin tö bigin!

Pitäisi varmaan hankkia ylimääräinen kitara, niin voisi paiskoa tuota yhtä lattiaan kun alkaa turhauttaa. Melkein teki jo mieli. Kyllä on virtuaalimusikantin elämä turhauttavaa.

Toisaalta virtuaalimunani kasvoi ainakin puoli metriä kun tykitin Anthraxin Caught in the Moshin hardilla läpi. Seuraavaksi teen sen alasti. Korkokengät jalassa.