Teneriffa ja Playa de las Americas käyty. Turistijuttuja tehty ja nahka kärvennetty. Nenä kuoriutuu paraikaa ja käsivarret näyttävät käärmeiltä. Lämmin. Ah. Lämmin...

Näin ollen lomareissu oli siis varsin onnistunut, vaikka olenkin ehkä lievästi pettynyt siitä, että en onnistunut olemaan itse enkä oikeastaan törmännyt ainoaankaan suomalaiseen perus-turreen tai -ryhäseen. Ovatko Matkaoppaat-sarja ja Detur haalineet itselleen ne kaikki niin, ettei enää muille matkatoimistoille riitä?

Noh, suomiturakaisten sijaan sain kulttuuriantropologisten silmäilyjeni perusteella vahvistuksen sille, että brittitelevisio ei liioittele nuhjuisen teollisuuskaupunkilähiön perusjamppaa ja -jaanaa yhtään. Lainkaan. En välttämättä halua asua enää lähellä paikallista viihdekeskittymää, Veronicasia, jos koskaan palaan paikalle ihan kesällä-kesällä.

Nuoruudessani harrastama seuramatkoille hymähtely on aika lailla haudattu täysin tämän reissun perusteella. Toki lennot ovat turistichartereita, ja aplodit raikuvat lentokoneen renkaiden tömähtäessä kiitorataan. Mutta saa olla aika kyyninen, jos moisesta muodostuu jokin elämän ja kuoleman kysymys. Enkä pidä täysomatoimimatkailua parempia matkaehtoja ja kuluttajansuojaa mitenkään huonoina asioina.

Muutenkin paikan päällä, miksi pitäisi väen vängällä himoita paikkoja, joissa ei kukaan (muka) ole ennen käynyt? Pääasia että voi tehdä asioita omalla tavallaan ja omalla ajallaan. Ja se oli helppoa. Helvetin hyvin toimiva julkinen liikenne, jolla pääsee käytännössä kaikkialle mihin haluaa. Suhteellisen rehellistä turrekuskaustoimintaa myös ei-matkatoimiston-kautta-reissuille.

Teide jäi - lumimyrskyn takia - näkemättä läheltä. Siinä ei auttanut ei omatoimisuus eikä itku. Tiet poikki, vuoristo kaaoksessa. Kymmenien miljoonien vahingot viikon aikana saarella riehuneista myrskyistä, joista ei kuitenkaan tuolla eteläkärjessä ollut juuri mitään tietoakaan ajoittaista napakampaa tuulta lukuunottamatta. Tuli aivan yllärinä ja puun takaa, kun loppuviikosta kaikkia reissuja alettiin urakalla perua. Sillä aikaa kun myrsky teki tuhojaan, meidän perhe lillui tyytyväisenä vesipuistossa.

Vesipuistoista puheenollen, Siam Park ei ihan turhaan ole Euroopan suurin ja kaunein. Samalla pieteetillä pystytetty ja hoidettu kuin saman firman Loro Parque -eläinpuisto Puerto de la Cruzissa, josta tuli todella hyvä mieli. Hyvinvoivan näköisiä eläimiä, ei havaittavissa hermostunutta häiriökäyttäytymistä ja toistoliikehdintää. Kiiltäviä turkkeja, ei liian lihavia, ei liian laihoja. Osa fiksummista kädellisistä suorastaan jopa poseeraili kansalle täysin tietoisena omasta kiinnostavuudestaan. Ja nimensä mukaisesti papukaijoja puistossa oli joka paikassa, lisäksi vielä erillinen suuri verkkopeitetty alue, jossa linnut ja ihmiset liikuskelivat samassa tilassa maassa ja puiden latvojen tuntumassa.

Vähänkö ärsyttää olla takaisin. Ruoka oli hyvää ja halpaa, olut juomiskelpoista. Ennen kaikkea oli niin miellyttävän lämmin. Lämmin... mmm... lämmin...

Olen aina ollut sitä mieltä, että seuranhaku baarista ja yökerhoista on tavalla tai toisella tuhoon tuomittu yritys. Joko jäät ilman, tai sitten saat seuraa, mutta suhde on jo alusta alkaen jotenkin kieroutunut, koska deterministinen pesän ja munan metsästämään lähtö syö liian paljon prosessoriaikaa kaikelta muulta suhdetoiminnan hienosäädöltä - sitä on aivan liian fiksoitunut oman itsensä tyrkyttämiseen ja hyväksytyksi tulemiseen.

Asia tuli taas mieleeni kun luin tämän, jutun Timo Hännikäisestä, joka oli vastentahtoisesti neljä vuotta selibaatissa ja kirjoitti asiasta myös seksuaalipoliittisen pamfletin.

Paljon puhutaan markkina-arvoista sun muusta pariutumiseen vaikuttavista rakenteista, mutta yksi iso ongelma on myös se, että yhteiskuntamme pariutumiskeskukset, baarit ja yökerhot, eivät sovellu kaikille. No sitten niiden sietääkin jäädä ilman, sanovat luonnonvalinnan kannattajat. Luonnovalinta schmuonnonvalinta. Pariutumiskeskuksissa pärjäävät parhaiten aggressiiviset ja bimbot - onpas evolutiivisesti todella mieltä ylentävää.

Maan hiljaiset eivät viitsi vaivautua, koska se touhuhan on loppujen lopuksi aivan helvetin alentavaa, jos omistaa minkäänlaista omanarvontuntoa. Siispä vaikka he olisivat juuri sitä potentiaalista, laadukasta sakkia, he ja maailman hännikäiset eivät välttämättä koskaan kohtaa, koska he kiertävät etenkin pariutumiskeskukset kaukaa.

Tuo Hännikäinenhän on tosi söpö poika. Profiilinsa varsinkin kovin kaunis. Hän ehkä korostaa aavistuksen liikaa nörttimäistä runopoikamaisuuttaan, mutta se anteeksi annettakoon. Todella hurjaa ajatella, että tuollainen ei saa, kun kaiken maailman ridgeleukaiset salipellet ja muutenkin vastenmieliset sedulaleijonat leveilevät itselleen parikin bimboa illassa.

Tosin eipä ne pellet bimboa parempaa ansaitsekaan.

Eilen oli vähän apeaa, tänään on jo helpompaa. Riku oli jo muutaman vuoden potenut vatsaongelmia, joille ei lukuisista tutkimuksista huolimatta löytynyt oikein mitään syytä. Kun ei terveysruuat ja tropit auttaneet, niin lopulta oli tehtävä raskaita päätöksiä. Ei kiva, tulee aina sellainen tunne, että jätti kuitenkin jotain tutkimatta, vaikka ei olisikaan jättänyt.

Minulla on aina ollut koiria, ihan pienestä pitäen, ja vaikka kaikki ovatkin olleet kiitettävän terveitä ja pitkäikäisiä, matkan varrella on pitänyt jättää hyvästit jo monelle. Ja se on joka kerta vaikeampaa.

--

Tulipahan muuten pitkästä aikaa blogattuakin. Jos tulee se hetki, ettei ole mitään sanottavaa, ja jättää blogaamatta, alkaa kummallinen kierre. Aloin karttaa koko blogia, kun oli outo huono omatunto siitä että en ole "täyttänyt velvollisuuttani" ja sanonut mitään vähään aikaan. Ja niin päivät venyivät viikoiksi ja viikot kuukausiksi. Mistähän mahtaa johtua? Mahdollisesti niistä lukuisista hyvän bloggaamisen oppaista, joissa tähdennetään että hyvä bloggaaja sanoo jotain tasaisin väliajoin. Toisaalta, ehkä tuo pätee vain niihin blogeihin, joissa oikeasti jaetaan informaatiota eikä vain horista jonninjoutavia, kuten näissä tän tyyppisissä julkisissa päiväkirjoissa.

Eikä voi sanoa etteikö olisi paljon tapahtunut tänä aikana. Monta kertaa on tullut jostain asiasta mieleen, että tästäpä pitäisi sanoa muutama sananen, mutta eipä sitten olekaan ollut aikaa tai riittävän epähuono omatunto pitkästä hiljaisuudesta.

Enimmäkseen kesä oli yhtä kiirettä ja ylityötä, mutta kun loma lopulta alkoi syyskuun puolivälissä, olo on helpottunut kovasti. Kuusi viikkoa laitumilla tekee todella hyvää, vaikka ei ollutkaan enää mikään kesä. Alkusyksy oli kuitenkin säiltään varsin kohtuullinen, ja tuli piipahdettua vielä kertaalleen Tanskassa, kun Blue1 myi halpoja lippuja. Viikon sluibailu Kööpenhaminassa vahvisti jo keväällä syntynyttä mielikuvaa siitä, että onpas mukava maa ja mukavia ihmisiä, ja että HKL:n ja VR:n pitäisi käydä suur-Kööpenhaminan alueella pienellä opintokäynnillä.  

--

Ostin myös uuden tietokoneen. Fujitsun merkkituotteen. Ensimmäinen kone sitten ensimmäiseni, jota en ole ostanut osina ja kasannut itse. Ja onpahan sitten ollutkin kahden kuukauden iästään jo kaksi viikkoa huollossa. Hajosi emoon integroitu äänipiiri. Emo vaihdettiin, ja nyt on taas hajoamassa äänet. Liekö koko malliin käytettävä emosatsi silkkaa sutta, se jäänee nähtäväksi. Näin ei olisi käynyt jos itse olisin kasannut koneen (väittää hän itsevarmana ja -rakkaana), mutta nykyään tuntuu valitettavasti saavan valmiita koneita paljon halvemmalla kuin jos kokoaisi ne itse.

--

Onneksi on myös asioita jotka toimii. Ainakin toistaiseksi. Juu, ei Lada. Tai, no, toimiihan sekin kai, mutta otin ja mälläsin sen. Ihan oma vika, vaikka Itäväylän Kulosaaren liittymä Herttoniemen suunnasta onkin raivostuttavan ahdas ja vaarallinen, ja jos ei ota ruuhka-aikaan riskejä, joutuu pahimmillaan Sörnäisiin asti. Lommostaan huolimatta tuli myytyä Lada voitolla ja hankittua 2000-luvun auto, sitikka C3. Kyllä nyt kelpaa, siinä on stereot. Muusta ei väliksi.

Pelaaminen tuppaa joskus väsyttämään. Elämäkin.