Olen tässä pari viikkoa mennyt aika vähällä unella. Harvemmin muodostuu peliin sellainen intohimo (tai pakkomielle, ihan miten vain) kuin mitä tapahtui Assassin's Creed 2:n kanssa.
Diggailin kovasti ykköstäkin, mutta siinä oli puutteensa ja hankaluutensa, jotka pitivät huolen siitä, että pelin pystyi laskemaan käsistään suht huoletta. Itse asiassa se on vieläkin vähän kesken.
Tämä kakkososa sen sijaan vei minut täysin mennessään. Raptrin laskuri sanoo että olen kuluttanut elämääni 54 tuntia tuon eteen, ja vaikka tarina on nyt läpi ja elämäni ensimmäiset täydet tuhat saavutushoropistettä on kerätty, puuhaa olisi vielä varmaan niin, että saisi 60 tuntiakin rikki ihan hyvin. Mutta ehkä nyt voi jo laskea sen käsistään ja antaa tilaa muillekin elämän osa-alueille (kuten nukkumiselle).
Miksi se sitten on niin hyvä? Hyvin toimivaa katoilla juoksua, kiipeilyä, päheitä salamurhatemppuja. Riittävästi puuhaa juonen lisäksi, ja ykkösosan parjattu itseään toistavuus on pyritty korjaamaan - aika onnistuneesti. Ja ennen kaikkea aivan helevetin päheä pelimaailma. Renessanssi-Italia. Hei miettikää nyt. Renessanssi-Italia! Firenze ja ennen kaikkea Venetsia. Olen ollut Venetsiassa vaahtosammuttimen kokoisena, ja olen tähän päivään asti luullut että minulla on sieltä vain yksi muisto - herääminen kiukkuisena rattaissa päiväunilta, kun Pyhän Markuksen katedraalin kellotorni alkaa moikata. Mutta on minulla ilmeisesti muitakin, koska Dogen palatsin nurkka ja aukea kohti rantaa saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Pitäisi kai käydä näin aikuisenakin.
Ykkösosa pitäisi periaatteessa olla pelattuna - tai ainakin tarina jostain spoileroituna - jos meinaa kakkosta pelata, sillä se jatkuu tismalleen siitä, mihin ykkönen loppui. Ja samoin tulee käymään kolmosen kanssa, sen verran tyylikkääseen WTF-osastoon päädyttiin kun lopputekstit pärähtivät ruutuun.
Tarina itsessään on ilmeisesti kirjoitettu rankan lääkityksen tai sen täydellisen vailla olon alla, sen verran reippaasti mennään "kaikki liittyy kaikkeen, ja maailmaa hallitsevat salaliitot"-osastolle. Mutta toisaalta se on hyvin kiinnostavaakin, koska monet historialliset henkilöt, rakennukset ja faktat seikkailevat juonessa monilta osin kuitenkin ihan totuudenmukaisissa rooleissa. Tietenkään ratkaisevissa kohdissa eivät.
Jos miinuspuolia pitää hakea, niin tietty yleishelppous. Esimerkiksi kun hoitaa asiansa oikein, pelin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen rahasta ei ole enää koskaan puute. Taistelut ovat iisejä ja edelleen suht huijattavissa läpi torjuntahyökkäyksillä niin kuin edellisosassakin. Toisaalta hauskoja lisäyksiä on tullut taisteluun niin paljon, että tekee mielikin pelata aika paljon "reilusti" saadakseen irti iloa muun muassa siitä, miten siistiä on keihästää vastustaja omalla aseellaan. Myös salamurhatemppuja on lisää, lempparinani on alligaattorimaisesti heinäkasassa uhrin vaaniminen.
Toisaalta, jotkut tehtävät ovat muuhun pelin reiluun vaikeustasoon nähden törkeän paljon vaikeampia. Kuten suurin osa kilpajuoksuista. Harvoin on tullut tarve heittää ohjain seinään, mutta nyt kävi pari kertaa kyllä mielessä.
AC2 on itselleni siinä mielessä todella harvinaislaatuinen peli, että se on ensimmäinen tuhannen horopisteen peli, josta olen jaksanut tosiaan kerätä ne kaikki tuhat pistettä. Liian monessa pelissä achievementit tai trophyt ovat niin työn ja tuskan tai moninpelipelleilyn takana, ettei jaksa innostaa. Sen sijaan nyt achievementeista jokaisen voi sanoa olevan ihan tavallisen peruspelaajankin eikä vain pakkomielteisen kompletionistinörtin saavutettavissa. Eikä tämä tosiasia silti tee niistä yhtään sen vähemmän saavutuksia. Etenkin kaiken maailman järjettömään keräämiseen ja grindaamiseen perustuvat "kestääkö perse"-achievementit ottavat yleensä päähän suunnattomasti, joten suuri ilo on se, että niitä on AC2:ssa vain yksi, ja sekin on todella reilu ja siedettävissä mittasuhteissa pidetty.
Hardcorettajat voivat pitää edellämainittua nynnyilynä, mutta väittäisin että valtaosa ihmisistä haluaa pitää hauskaa koko rahan edestä ilman, että pitää tuhertaa perse ruvella ja ottaa lomaa töistä. Tämä lienee osaksi syy sille miksi en koske WoW:iin pitkällä tikullakaan.
Ei mulla muuta sanottavaa oikeastaan nyt ole, kuin että odotin koko päivän kuumeisesti, että Vuodatus herää henkiin pitkäksi venähtäneen päivitysrumban jälkeen.
Jänskätti myös miltä tämä nyt sitten näyttää. Tapan muutosvastarintaisuuteni kehtoon saman tien. Koska minähän pidän tästä. Varmaan pidemmän päälle syntyy ärsytyksen tai ihmetyksen aihetta, mutta näin ensikosketusmielessä olen huojentuneen iloinen.
Yleisasu on hillityn kaunis. Paljon selkeästi valkoista, ei pillejä ja kelloja. Sama pätee kojelautaan. Näemmä paljon odotettuja uudistuksia ja lisäyksiä on tullut, ja ilolla huomasin että pystyin vaihtamaan kaikkien vihaaman CAPTCHAn hieman toisenlaiseen spammiestimeen.
Edessä on ilmeisesti vihdoin urakka, jossa tagaan koko tämän blogin kirjoitukset uusiksi nyt kun tageja voi olla enemmänkin kuin yksi. Se lienee ikuisuusprojekti jota teen hiljaksiin. Ilo ja onni on, että tästä eteenpäin uusien kirjoitusten tagaus kuitenkin helpottuu.
Vaikka kaikkihan tämä on jorinaa. :-)
Wiin Mario Kartista on sanottava, että vaikka pelissä ei suoranaisesti mitään uutta olekaan liikkeentunnistusohjauksen lisäksi, niin se nyt vain on titteli, jonka kohdalla Nintendo on jo pitkään tiennyt mitä se tekee. Radat ovat viihdyttäviä, ja aiempien Nintendo-alustojen klassikkoradat tuovat juuri sopivasti nostalgiaa. Pelin mukana tuleva muovinen irtoratti antaa samanaikaisesti sopivasti autolla-ajotuntumaa, mutta tuo silti mieleen myös lapsuuden autolla-ajoleikit, jolloin pärryytettiin huulilla ja vatkattiin sohvalla frisbeetä rattina.
Kun penskan lisäksi myös joukko aikuisia ihmisiä jaksaa väännellä feikkirattia (ja melkein pärryytellä huuliaankin) niin pakkohan peli on tuomita onnistuneeksi. Ainoa paha miinus on profiilien rajoittaminen neljään. Sama ongelma on edelleen monissa muissakin Wiin peleissä, vaikka muistimoduliajoista on tultu jo reippaasti eteenpäin. En käsitä, en.
Viikon toinen kiitettävä tuttavuus on Wii Fit, jonka saloihin olen vihdoin ehtinyt tutustua tarkemmin. Jo puolen tunnin sekoitus ohjelman erilaisia treenauksia joogasta voimaharjoituksiin riittää nostattamaan reippaan hien pintaan ja tuomaan jäseniin sen jumppasalilta tutun fiiliksen, joka sieltä kuuluukin kotiin mukanaan kantaa. Olen ihan koukussa.
Ohjelman mukana tuleva tasapainolauta on tukevaa tekoa ja seisoo hyvin lattialla. Ja haistelee aivan pirun hyvin liikkeet. Alussa ohjelmalle on kerrottu oma pituus, se on nuuskinut itse painon ja laskenut sitten BMI:n, ja sitten on vähän tasapainoiltu. Vehjes laskee jonkin sortin fyysisen iän sen tasapainottelun mukaan, ja se on synsteemin pöllöin lenkki - niin heppoisin perustein että huh huh. Mutta kyse ei olekaan sitten jatkossa siitä, vaan että saa hiton kivoja tehtäviä, jotka huijaavat liikkumaan, parantamaan omaa tasapainoa jne. Aidosti kivaa, aidosti venyttävää ja vanuttavaa, ja paljasti muun muassa että olen aika toispuoleinen. Mies totesi, että oman selkänsä kannalta tietyt harjoitteet eivät olisi hänellekään yhtään pöllömpiä.
Itse asetin ohjelmalla tavoitteeksi pudottaa kevään possuilun seurauksena kertyneet ylimääräiset kolme kiloa. Ohjelma on realisti, suorastaan fiksukin, ja toppuuttelee heti, jos pyrkii tahtiin, jolla karistetaan yli puoli kiloa viikossa. Ei se toki moisesta kieltäydy, mutta avaa kyllä sanaisen arkkunsa terveellisyydestä. Itse päätin pyrkiä lepsutahtiin, eli 3 kiloa pois 2 kuukaudessa.
Väittävät että Wii Fit olisi loukkaava, kun haukkuu lihavaksi yli BMI-25-tapauksia. Mutkun se nyt on totuus suurimmassa osassa tapauksia, vain häviävän harva tavis on "suuriluinen". Ja urheilijat tietävät olla ottaatta nokkiinsa moisesta. Minua ei moinen kettuilu häiritse, vaan tunnustan suoraan, että syy BMI-25:n ylittymiseen on vyötärölläni ja reisissäni hyllyvä vararavintojärjestelmä - siitäkin huolimatta että mahdun nykyään normaalikokoisten ihmisten vaatteisiin.
Mutta se Wii Fitistä, sillä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä leivottiin kuitenkin viikon voittaja. Kun iso sakki lievässä kaljassa olevia myöhäiskolmekymppisiä jaksaa pelata melkein kahdeksan tuntia putkeen Boom Bloxia, niin kyseessä ei voi olla kuin hyvyys. Sekä yksinpelissä että moninpelissä runsaasti erilaisia variaatioita tarjoava tikku-palikka-rakennelmien tuhoamispulmapeli on kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan loistava, ja wiin ohjainta on käytetty juuri siinä ominaisuudessa kuin tällaisessa pelissä pitääkin. Toimii kuin junan vessa. Illanistujaispelien aatelia.
Siitä on niin paljon aikaa, melkein kolme vuotta, kun on ottanut ns. kauppavalmiin koneen käyttöön, että valmisteluproseduurien määrä yllätti jonkin verran. Recovery-levykkeitä ei tule mukana, joten ne on tehtävä itse. Itse Windowsin asennuskaan ei ole valmis, vaan ensimmäinen koneen aukaisu itse asiassa asentaa vasta koko käytiksen.
Vanha pöytäkoneen XP-järjestelmä oli muistaakseni käyttövalmis heti avaamishetkestä.
Sinänsä vaikka touhu vaati eilen illalla paljon aikaa, itse touhuaminen ei ollut millään muotoa kryptistä tai vaikeaa. Eli dorkakin kykenee. Hyvin pitkälle valmistelu sujui niin, että ohjelmisto loogisesti promptasi tekemään sen mikä seuraavaksi pitääkin tehdä.
Ensimmäinen tenkkapoo tuli vasta kun halusin koneen juttelemaan kotiverkon muiden koneiden kanssa. Jonkin aikaa piti pähkäillä ennen kuin tajusin, että vaikka asettaa levyjaot päälle, myös palomuureista pitää mennä asettamaan luvat. Ja kun palomuureja on kaksi, sekä Nortonin että Windowsin itsensä, niin oman väsyneen pään ja lievästi vieraan Vista-ympäristön yhteistyön muodostumisessa meni hetkensä.
Ja siihen se ilta ja yö sitten menikin. Tänään vasta pääsen oikeasti tekemään perusasioita, kuten hankkimaan Firefoxin, asentamaan codeceja (on se nyt perkele, että perusasennukseen ei voi edelleenkään sisällyttää vaadittavia divx:n codeceja sun muuta pikkuhöhää) ja hakemaan oikeaa käyttötuntumaa. Ja testaaman pelejä. PC-pelikantani on juuri sen verran vanhaa, mutta silti uutta, että pöytäkone on joistain peleistä hieman nikotellut. Sen sijaan vaikka läppärit ovat nykypäivän pöytäkoneisiin verrattuna lussuja, niin Vaavi on monta kertaluokkaa meidän konekantamme pöytäkoneita tehokkaampi. Ja vihdoinkin pääsen hyllyssä pitkään lojuneen Halo 2:n Vista-julkaisun kimppuun.
Media Center on muuten aivan hämärä. Todella hämärä. Logiikkani ei pelaa sen kanssa lainkaan.
Vaavista itsestään on sanottava, että näppis istuu sormiini kivasti, ja touchpadikin on ihan jees kunhan kääntää raivostuttavan "padin näpäytys on vasen hiirinappi"-toiminnon pois päältä. Vaikka nimittäin kuinka yrittäisi säätää sitä näpäytysherkkyyttää, niin se on omiin sormiini liian herkkä. Varmaan tulee käytettyä tuota oikealla hiirelläkin, mutta sohvalla röhnöttäessä yritän pärjäillä pelkällä padilla kuitenkin.
Mitä sylissäpitoon tulee, niin peruskäytössä ei tunnu kuumenevan mitenkään aivan kamalasti. Painoa vehkeellä on noin 2,5 kiloa, eli riittävän tukeva, muttei liian painava. Lienee tosin fiksua, että hankin silti jonkun sylialustan. 15,4 tuuman laajakuvanäyttö on minun silmääni kuvaltaan varsin mielyttävä, ja koko on ihan mainio.
Koska testaus on vasta ihan alkutekijöissään, niin mitään kovin definitiivistä en osaa sanoa. Ja Vistan vieraus on hämmentävä. Pitää yrittää puukottaa se mahdollisimman selkeäksi ja yksinkertaiseksi. Mutta noin muuten suhtaudun laitteeseen kovin positiivisesti, sen näppituntuma on kiva.
Rakkautta siis ensisilmäyksellä.
Salainen agentti 2.0
kriisikka miumau gmail piste com
(etsi Wii-kamuja)
Hiidenportti
(opettavainen klassikko!)
Eyezmaze
(aivopähkinöitä)
Splash Back
(poksauttele blobeja)
Xplorers & Toulouse
(Settlers of Catan & Carcassonne moninpelattavina webiversioina)
The Perry Bible Fellowship
(outoja kuvasarjoja)
lolcats
(Surprise buttseckz?)
WiiCade
(Wii-optimoituja flash-pelejä)
