Muuallakin on havaittavissa statuskrapulaa. Vanhat blogaajat kaivautuvat kuopistaan ja kivien alta, miettivät että pitäisi kyl blogata, mutta on niin pilalla kaikesta pika-somesta, ettei keksi enää mitään sanottavaa.

Itse ajattelin ottaa peruskoulun apuun. Tiedättehän, keväällä pitää kirjoittaa viimeinen äikänaine siitä, mitä aikoo kesällä tehdä. Syksyllä jatketaan ja kirjoitetaan siitä mitä tulikaan tehtyä. Kaikki mukaan!

Siispä.

Mitä teen tänä kesänä

Kirjoittanut Kirsi 37,5 v

Tänä kesänä aion maata sohvalla, piereskellä ja syljeskellä kattoon. Heti kun loma alkaa. Loman alkuun on itse asiassa enää vain puolitoista viikkoa.

Oikeastaan loma alkaa vasta juhannuksesta, mutta kun ensi viikon on saanut pulkkaan, voi ennen juhannusta luovasti pinnata töistä ja tuhlailla vuoden aikana kertyineitä ylityöpäiviä. Tykkään kovasti pinnaamisesta. Pinnaaminen on kivaa ja se pitää nuorena.

Keväällä kiva täti töistä antoi minulle uuden tittelin ja vähän lisää palkkaakin. Tykkään kovasti titteleistä ja rahasta. Tuli siis hyvä mieli, niin hyvä mieli, että vaikka lomaa odotankin, on itse lomakampa jäänyt laatikkoon pölyttymään. Lisäkuumetta pitikin väkisin kehittää hankkimalla matka Göteborgiin. Sinne mennään sitten, kun on riittävästi ensin maattu sohvalla, piereskelty ja syljeksitty kattoon.

Göteborgiin mennään laivalla ja junalla. Se on jännää. Tykkään kovasti laivoista ja junista. Ruotsalaisilla on hienommat junat kuin VR:llä ja ne taitavat pysyä paremmin aikataulussakin. Tai jos eivät pysy, niin kyllä se aina jättekiva-ruotsiasenteella siitä suttaantuu. Ilo alkaa jo laivalle menolla, kun voi syödä kupunsa pulleaksi, maleksia päämäärättömästi ympäriinsä ja hymysuin taivastella, että eikö se jälkikasvu meinaa sieltä Siljalandista liikkua mihinkään koko iltana. Mitäs äiti ja isi nyt tekee, kun yhtään ei halua poika pitää seuraa? 

Göteborgissakin asutaan laivassa. Tai se näyttää laivalta, ja se on vedessä kanavan varressa, mutta ikinä ei ole liikennöinyt, vaan hinattu tehtaalta suoraan siihen paikalleen olemaan laiva, joka ei ole laiva. Ei siinä ole kai edes moottoria. Tykkään kovasti siitäkin.

Siellä Göteborgissa haluan käydä Lisebergin huvipuistossa. Tykkään kovasti huvipuistoista. Tämähän ei ole koskaan mitenkään tullut ilmi kenellekään. Jälkikasvukin tykkää huvipuistoista, joten on edes yksi päivä, jolloin ei tarvitse raahata penskaa väkisin tai huijaamalla mihinkään. Enemmän vääntöä varmaan tarvitaan, kun haluan käydä renessanssinäyttelyssä, katsella junalla nähtävyyksiä, ihmetellä tiedekeskusta, palvoa kalansaatanoita kalakirkossa, kavuta huulipunan huipulle, nähdä Hasselblad Centerin ja mitävielä... Ehkä vain telkeän pojan pallomereen ja menen ajelemaan ratikoilla. Tykkään kovasti ratikoista.

Siinähän se kesäloma sujuu. Kun en matkaile Göteborgissa tai makaa sohvalla piereskelemässä ja syljeskelemässä kattoon, pelaan Super Mario Galaxy 2:sta.

Tykkään kovasti Mariosta. 

Teneriffa ja Playa de las Americas käyty. Turistijuttuja tehty ja nahka kärvennetty. Nenä kuoriutuu paraikaa ja käsivarret näyttävät käärmeiltä. Lämmin. Ah. Lämmin...

Näin ollen lomareissu oli siis varsin onnistunut, vaikka olenkin ehkä lievästi pettynyt siitä, että en onnistunut olemaan itse enkä oikeastaan törmännyt ainoaankaan suomalaiseen perus-turreen tai -ryhäseen. Ovatko Matkaoppaat-sarja ja Detur haalineet itselleen ne kaikki niin, ettei enää muille matkatoimistoille riitä?

Noh, suomiturakaisten sijaan sain kulttuuriantropologisten silmäilyjeni perusteella vahvistuksen sille, että brittitelevisio ei liioittele nuhjuisen teollisuuskaupunkilähiön perusjamppaa ja -jaanaa yhtään. Lainkaan. En välttämättä halua asua enää lähellä paikallista viihdekeskittymää, Veronicasia, jos koskaan palaan paikalle ihan kesällä-kesällä.

Nuoruudessani harrastama seuramatkoille hymähtely on aika lailla haudattu täysin tämän reissun perusteella. Toki lennot ovat turistichartereita, ja aplodit raikuvat lentokoneen renkaiden tömähtäessä kiitorataan. Mutta saa olla aika kyyninen, jos moisesta muodostuu jokin elämän ja kuoleman kysymys. Enkä pidä täysomatoimimatkailua parempia matkaehtoja ja kuluttajansuojaa mitenkään huonoina asioina.

Muutenkin paikan päällä, miksi pitäisi väen vängällä himoita paikkoja, joissa ei kukaan (muka) ole ennen käynyt? Pääasia että voi tehdä asioita omalla tavallaan ja omalla ajallaan. Ja se oli helppoa. Helvetin hyvin toimiva julkinen liikenne, jolla pääsee käytännössä kaikkialle mihin haluaa. Suhteellisen rehellistä turrekuskaustoimintaa myös ei-matkatoimiston-kautta-reissuille.

Teide jäi - lumimyrskyn takia - näkemättä läheltä. Siinä ei auttanut ei omatoimisuus eikä itku. Tiet poikki, vuoristo kaaoksessa. Kymmenien miljoonien vahingot viikon aikana saarella riehuneista myrskyistä, joista ei kuitenkaan tuolla eteläkärjessä ollut juuri mitään tietoakaan ajoittaista napakampaa tuulta lukuunottamatta. Tuli aivan yllärinä ja puun takaa, kun loppuviikosta kaikkia reissuja alettiin urakalla perua. Sillä aikaa kun myrsky teki tuhojaan, meidän perhe lillui tyytyväisenä vesipuistossa.

Vesipuistoista puheenollen, Siam Park ei ihan turhaan ole Euroopan suurin ja kaunein. Samalla pieteetillä pystytetty ja hoidettu kuin saman firman Loro Parque -eläinpuisto Puerto de la Cruzissa, josta tuli todella hyvä mieli. Hyvinvoivan näköisiä eläimiä, ei havaittavissa hermostunutta häiriökäyttäytymistä ja toistoliikehdintää. Kiiltäviä turkkeja, ei liian lihavia, ei liian laihoja. Osa fiksummista kädellisistä suorastaan jopa poseeraili kansalle täysin tietoisena omasta kiinnostavuudestaan. Ja nimensä mukaisesti papukaijoja puistossa oli joka paikassa, lisäksi vielä erillinen suuri verkkopeitetty alue, jossa linnut ja ihmiset liikuskelivat samassa tilassa maassa ja puiden latvojen tuntumassa.

Vähänkö ärsyttää olla takaisin. Ruoka oli hyvää ja halpaa, olut juomiskelpoista. Ennen kaikkea oli niin miellyttävän lämmin. Lämmin... mmm... lämmin...

Vietettiin sitten pari päivää lähes ulkomailla eli Tampereella. On se kyllä hieno paikka, kesäkaupunkina etenkin aivan verraton.

Käytiin tietenkin Särkänniemessä, jonka uutuus Tyrsky on periaatteessa ihan nasta, mutta lähinnä pikemminkin leppoisa kuin huisa. Tuli itse asiassa mieleen, että jos Tyrskyn ja Half-Pipen saisi yhdistettyä, niin alettaisiin olla jo hyvän meiningin äärellä. Half-Pipessa arvostan reipasta liikehdintää kourua ylös ja alas, mutta harmittaa että istuinkehikko ei pyöri ympäri kuin satunnaisesti. Tyrskyssä sen sijaan mennään leppoisan loivalla aaltokourulla iloisesti jatkuvasti pyörien - mutta kouru on tosiaan aika loiva eikä vauhti ole kummoinen.

Särkänniemen Tornado on edelleen parasta mitä Suomen maan huvipuistoilla on tarjota. Sanon tämän vaikka en olekaan Powerparkissa koskaan käynyt.

Yövyttiin Omena-hotellissa Hämeenkadulla. Siisti, edullisehko, suurina etuina mikroaaltouuni, pieni jääkaappi, vedenkeitin ja kahvi- & teetykötarpeet. Täytettä jääkaappiin saa helposti hotellia vastapäätä sijaitsevasta K-Extrasta, joka tosin on auki vain yhdeksään, eli yösyöppökohtaus pitää osata hieman ennakoida.

Huone oli mielestäni varsin tilava, tilavampi kuin moni kalliimman hotellin lisäpetioptiollinen tupla. Lisäpetejä Omppuhuoneessa olisi saanut aikaiseksi peräti kaksi. Miinuksiksi kuitenkin katsottakoon, että lisäpeteihin oli kyllä lakanat ja tyynyt, mutta ei peittoa. Emme viitsineet asiasta kuitenkaan valittaa, sillä toinen miinus eli säätimettömän, automaatti-ilmastoidun huoneen kuumuus (ikkunoita ei saa auki) nollasi tehokkaasti todellisen lisäpeiton tarpeen.

Kokonaisvaikutelma yöpymisestä oli kuitenkin reippaasti plussan puolella, enkä suoranaisesti keksi hotellissa tai hotellihuoneessa mitään sellaista tähdellistä mitä Ompussa ei ollut ja mistä jossain muussa hotellissa maksaisin tuplahinnan. Lisäksi harvassa perinteisessä hotellissa on vedenkeitintä JA mikroa JA jääkaappia vaikka huoneen hinnan perusteella odottaisi yleensä saavansa niiden lisäksi vielä tiukkapeppuisen gigolon ja yksityisen uima-altaan.

Särkänniemen lisäksi harrastimme myös päämäärätöntä kaupungilla samoilua ja erilaisissa kauppakeskuksissa hengailua. Kauppakeskuksissa on kiva hengailla, älkää ihmetelkö. Aina bongaa jotain uutta, kuten esimerkiksi että jos joskus oikeasti tarvitsen jonkun vähän hienomman klänningin, matkustan mieluummin hyvällä tekosyyllä Tampereelle Koskikeskuksen kolmanteen kerrokseen, jossa asialle omistautuneita kauppoja on vierekkäin monta, kuin rupean plaraamaan Helsingin Keltaisia sivuja ja suhaamaan kaupunginosasta toiseen.

Muutenkin viehättää se, että Tampereella kaikki on niin lähellä, ja silti on kaikkea sitä mitä Helsingissä. Kaikki vain on Mansessa kätevästi kompaktimmin - kuten Bebek ja Fantasiapelit vierekkäin. Juuri näin hoidetaan nörttikohdentaminen ja synergiaedut.

Särkänniemessä syötiin kojuista moskaa, mutta lähtöpäivän päivällinen hoidettiin perinteikkäästi Tillikassa. Kermaista pyttipannua, kiitos hyvää oli ja palvelu jämptiä ja ystävällistä. Nyt vain pitäisi ruveta panemaan syömisiään syyniin. Kirosin, kun otin reissuun jalkaan farkut, jotka eivät enää olekaan mukavat, vaan kiristävät ikävästi sieltä sun täältä.

Sinänsä hullua, että sen jälkeen kun luovuimme vajaa kaksi vuotta sitten autosta, ruokatottumukset ovat alkaneet hiljaksiin taas rapistua moskan suuntaan. Autottomalle täällä Myllypuron perukoilla on tarjolla kolme sikakallista ja huonosti varusteltua lähiökauppaa, mikä johtaa auttamattomasti halvimpien, syömiskelpoisimpien ja kompaktimpien vaihtoehtojen - usein einesten suosimiseen. Autolla tuli mentyä kauemmas markettiin ostamaan enemmän, järkevämmin, laadukkaampaa.

Sinänsä ikävä tosiasia on, että vaikka haluaisikin suosia lähikauppoja ja pienyrittäjiä, joissain tilanteissa nämä samaiset puodit muuttuvat ympäristönsä näköisiksi ja pahimmassa tapauksessa palvelevat lähinnä niitä, jotka eivät välitä mitä suuhunsa panevat. Kun lähistöllä on vaikkapa riittävästi riistettäviä vanhuksia, vajaita, nistejä ja spurguja, se heijastuu myös tuotevalikoimaan - sen lisäksi että kaikki on myös kallista.

Jos lähiöperheellä siis ei ole resursseja lähteä kovin usein kauemmas metsälle, vaihtoehtoina on usein joko yökkömarinadissa lilluva lihasilppu nahistuneiden vihannesten kera tai edes etäisesti siedettävän makuinen eines/puolivalmiste. Arvatkaa kaksi kertaa kumpi lähtee mukaan? Ja kierre jatkuu.

Tuli sitten käyty Lintsillä. Poikkeuksellisesti ei satanut, vaikka näin pitäisi käydä aina kun etukäteen suunnittelen viettäväni päivän ulkona. Nenä taisi kärähtää.

Ihan kiva päivä, ja esimerkiksi uusimistoimien seurauksena "auennut" peliraitin pää ja sen uusi ravintolarakennus olivat ihan kiva lisäys ja toivat mukavasti avaruutta mielestäni aina hieman klaustrofobiaa tuottaneeseen alueen osaan. Ravintolan tieltä Sokkelo oli muuttanut raitin alkupäähän, ja miten musta tuntuu että samalla sen pohjaratkaisu on käännetty peilikuvaksi?

Täytyy kuitenkin valitettavasti panna taas Lintsille palautetta. Ovat uusineet muun muassa myös rannekkeidensa materiaalin. Se on aivan hirveä muovipinnoitteinen judeemi, joka saa ranteen hikoilemaan niin että vesi valuu. Kiiltäväpintainen ranneke aiheuttaa kirkkaalla auringonpaisteella myös sen, että laitteiden viivakoodinlukijat eivät millään tahdo lukea viivakoodia. Mikähän lienee ollut tämän "fiksun" liikkeen takana, mitä vikaa siinä vanhassa rannekemateriaalissa muka oli?

Kaiken tämän päälle uusi rannekemateriaali on väärinkäyttäjän toiveuni, sillä liukkaalta kiiltävältä pinnalta on todella helppoa irrottaa rannekkeen kiinnitysliimaus ilman että se sahalaitavarmennus menee rikki ja liimata se takaisin niin, että kukaan ei osaa epäillä filunkia.

Toinen palautteen aihe on uusiutuva jo aiemmilta vuosilta ja on sarjassamme "mikä tässä nyt voi olla niin vaikeaa?" Jos kerran aluekartassa ainakin kahdessa paikassa huomautetaan tupakoinnin olevan suotavaa vain sille varatuilla alueilla (ihan jees asia sinänsä), niin voisiko ne alueet ystävällisesti myös merkitä siihen karttaan, kiitos.

Nonih, olen levännyt. Vaikka valvoinkin puolet Oscareista ja pelasin Pikminin Wii-uudelleenjulkaisun läpi viikonloppuna kertarysäyksellä.

Viikko Disneylandissa teki upeita asioita mielenterveydelle. Tajusin vasta maanantaina aamuyön puolella että ainiin, työpäivä. En ollut ajatellut töitä lainkaan koko viikkoon. Eikä edes aamulla ottanut päähän. Näin, juuri näin nousee ihminen talvimasennuksen suosta.

Ja sitten siihen Disneylandiin. Reissu oli ehkäpä edellistä matkaa vieläkin parempi. Aikaa oli päivä enemmän kuin viimeksi, ja olimme myös liikkeellä noin kuukautta myöhemmin. Toisin sanoen kevät teki varovasti tuloaan, ja joinain päivinä aurinko helotti niin, että joutui kulkemaan takki ja tukka auki.

Viimeksi oli budjetti aika tiukilla, tällä kertaa ei, ja kyllä sitten törsättiinkin. Tonnin verran taisi rahaa mennä, mikä näin jälkeen päin ajatellen... ei en halua ajatella.

Suurin osa siitä rahasta meni ruokaan. Otimme kunnolla vahingon takaisin viime kerrasta ja pidimme varsin tarkkaan huolta siitä, että yritettiin syödä itsemme läpi Disneylandin eikä kaksi kertaa samassa raflassa käynti ole hyväksyttävää alkuunkaan.

Siispä kolusimme seuraavat: Backlot Cafe, Restaurant en coulisse, Agrabah Cafe, Colonel Hathi's Pizza Outpost, Hakuna Matata, Buzz Lightyear's Pizza Planet, Au Chalet de la Marionette, The Gibson Girl Ice Cream Parlour, Cable Car Bake Shop, Annette's Diner, Cafe Mickey, muutama pystiskoju joita on ympäri puistoja ja tietenkin myös Mäkkäri, joka oli kurja hätäratkaisu. Näiden lisäksi kartoitettiin myös oman hotellimme Cheynnen baari- ja ruokaratkaisut niin hintaan kuuluvien aamiaisten kuin navat ratkovan illallisbuffetin muodossa. Tämän jälkeen ajattelinkin loppukevään ajaksi ryhtyä jälleen pienelle kevennykselle.

Cafe Mickeytä en suosittele huumorintajuttomille. Siellä pörräävät koko ajan Disney-hahmot ja tekevät metkujaan myös vaikka jos olisi ruokailu kesken. Aviomies vannoi ettei tule mihinkään, missä voivat tikut ja takut hyökätä kimppuun, mutta lapsen kovan vaatimisen takia päätti mies riskeerata. Ja tikut ja takut tulivat kimppuun, kirjaimellisesti. Harmillisesti intimiteettisuoja estää minua laittamasta tähän kuvasarjaa, jossa Tiku duunaa varsin pitkähiuksisen aviomiehen lettikampauksen uuteen uskoon. Cafe Mickeyn ruoka ei sinänsä ole kovin kaksista, ellei tiedä tarkkaan minkä ne osaa (kuten salaatit ja pastan), mutta silti sikahintaista. Asian antaa kuitenkin hahmojen jatkuvan läsnäolon takia anteeksi, ja oravaterrorista huolimatta saimme pojan kanssa aviomiehen huijattua Cafe Mickeyyn myös seuraavana päivänä. Se olikin ainoa paikka, jossa kävimme kahdesti. Ja minulla tuli posket kipeäksi nauramisesta.

Erityisen hyvä maku suuhun jäi myös Pizza Planetista, yllättäen. Yleensä sitä haukutaan, mutta mielestäni se oli juuri sellainen kuin Pizza Planetin kuuluu olla. Jos miettii paikkaa Toy Story -leffassa, niin on jäänyt fiilis siitä, että se on sellainen hieman kulmistaan kulunut paikka, mutta kuluneisuutta eivät lapset huomaa, ja vanhemat tuovat penskansa sinne usein, mutta hieman häpeillen - samaan tapaan kuin asettaessaan kakarat lastenvahdin roolia hoitavan television eteen. Siispä: Pizza Planet on iso sininen halli, jossa on runsaasti tilaa ja hassut neonvalot, jotka hämäävät aisteja niin, että tuntuu kuin lattia olisi reippaasti vinossa. Mitä se ei kuitenkaan ole. Tämän todistaa puistojen parhaasta lasten leikkipaikasta ulos lentelevät pallomeripallot, jotka eivät vieri iloisesti hallin vastakkaiseen päätyyn, vaikka niin luulisi. Pizza Planetista saa perus-pikaruokaa, hieman leivonnaisia, virvokkeita, olutta... ja Pizza Burgeria. Joka on juuri niin epämääräinen kuin sen kuuluu ollakin. Mutta hitto että se on hyvää - roskaruokamielessä - ja välissä oleva pihvi varsinkin on erittäin maukas.

Syömisen lisäksi käytiin vähän laitteissakin. Itse asiassa puistojen Studio-kokonaisuus on kehittynyt kahden vuoden aikana todella hurjasti, joten kaksi päivää meni pelkästään kaikkien niiden asioiden läpikäymiseen, jotka joko jäivät viime kerralla tekemättä tai joita ei yksinkertaisesti vielä edes ollut. Uusista manittakoon The Twilight Zone Tower of Terror ja Crush's Coaster. Torni oli jo rakenteilla kaksi vuotta sitten, mutta Crushin tulosta ei ollut tuolloin vielä mitään hajuakaan. Kummatkin ovat varsin pätevää viihdykettä, mutta vaikka Crushiin pääsevätkin metrin mittaiset vaahtosammuttimet, se ei tosiaankaan ole mikään lussu vehje.

Muualla Euroopassa kuin Suomessa pitääkin aina muistaa, että pituusrajoitukset eivät ole ikäsuosituksia tai kerro muutenkaan mitään laitteen hurjuudesta - ne kertovat vain laitteiden turvakaarien sun muun rakenteesta. Niin ne ovat muka kertovinaan Suomessakin, mutta kyllä ekstensiivinen matkailu on jo ajat sitten paljastanut, että Suomessa pannaan kaikessa hiljaisuudessa ja surutta laitevalmistajan kontolle 5-20 senttiä suurempi pituusvaatimus kuin tismalleen samanlaiselle laitteelle muualla Euroopassa.

Reissumme ajoittui pääkaupunkiseudun hiihtolomaviikolle, mutta emme aivan olettaneet, että samaan aikaan myös muualla Euroopassa vietetään lomia. Siispä puistot olivat varsin vilkkaassa käytössä, ja parhaimmillaan jonot venyivät suosituimpiin laitteisiin puolitoistatuntisiksi. Tämä kannattaa muistaa kaikkina sesonkiaikoina ettei käy niin kuin eräällekin kolumnistille, olisiko ollut joku Pihan Kirsi, Härkösen Anna-Leena tai joku muu minä-minä-sukupolven edustaja, joka kirjoitti pari vuotta sitten tulikivenkatkuisen kolumnin siitä kuinka oli aivan kamalaa kun oli joutunut Disneylandissa jonottelemaan - keskellä kesää. Vihjeettömyydestä täydet pisteet hänelle. Sesonkiaikoina ihan missä tahansa huvipuistossa joutuu jonottamaan, Euroopan prameimmassa puistossa siis varsinkin.

Koska aikaa oli kuitenkin viisi päivää, emme ottaneet stressiä, ja jonottelutkin sujuivat leppoisasti. Koko ajan ympärillä tapahtuu niin paljon - on makeita laitteita, hienoa rekvisiittaa tai ympäriinsä palloilevia Disney-hahmoja - että jonotuksessa ajantaju katoaa positiivisessa mielessä.

Lisäksi moniin suosituimpiin laitteisiin on ns. Fastpass-järjestelmä, joka on kuin pankin jonotusnumerosysteemi sen lisäksi, että se kertoo kellonajan jolloin saavutaan lyhyempään Fastpass-jonoon ja selvitään 5-10 minuutin seisoskelulla tai vähemmällä.

Tosin Fastpassitkin voivat loppua kesken, koska tiettyyn aikahaarukkaan jaetaan tietenkin vain rajattu määrä lippuja. Frontierlandin kaivosvuoristoraan ei yhtenä päivänä enää puolenpäivän jälkeen ollutkaan Fastpassia saatavilla.

Suurin ahaa-elämys - vaikka luulimme olevamme konkareita - oli ns. extra magic hours. Tämä tarkoitti sitä, että aamusella Disney-hotellien asukkaille ja vuosilipun haltijoille puisto oli osittain auki jo kaksi tuntia ennen virallista avaamisaikaa. Myös hotelliaamiaisen pystyi swappaamaan aamiaiseen puistossa. Kertaalleen käytettiin tuota hyväksi, ja siinä käytiin niin Space Mountainit kuin Bizz Lightyear -ajelut käytännössä täysin ilman jonotteluja. Ensi kerralla pitää muistaa tuo jo heti saapuessa.

Ja ensi kerta tulee varmasti. Mikään nollauskänni ei hakkaa tällaisia reissuja. Lapsi minussa ei kuole, vaan rakastaa ja arvostaa sitä huolellista yksityiskohtien vaalimista, joka on tuollaisessa satumaassa ensisijaisen tärkeää. I want to believe, olen huvipuistojen Mulder.

Panin Facebookiin julkiseen albumiin 60 kuvan sarjan. Katso myös 60 kuvaa edellisestä reissusta.

Ja tupakkia saa edelleenkin vain juna-asemalta ja Santa Fe -hotellin takana sijaitsevalta huoltikselta, apteekkia ei ole lähistöllä lainkaan - ja CDG:n terminaali ykkönen on vihoviimeinen paskaloukko. Mutta siinä ovatkin reissun ainoat ei-niin-kivat-asiat.