Olen närkästynyt. Närkästymisestä. Se tuntuu olevan nykyään jokaisen oikeus, kuului asia hänelle tai ei. Etenkin jos ei.

Närkästykseni juontaa juurensa jo vuosien taakse, mutta viime aikoina nämä tapaus pekkariset ja mitrot saivat höyryt puskemaan pannun nokasta niin että ujellus vain käy. 

Poliittinen korrektius, se, että olisimme kivoja ja mukavia toisiamme kohtaan on ajatuksena tosi jees. Ihan kiva ettei haukuta vähemmistöjä, jottei tulisi paha mieli. Ihan kiva ettei nylkytetä toisen jalkaa, ettei toinen ahdistu. Hyvät tavat ja silleen. Ota toinen huomioon, sehän on hienoa. 

Mutta kun ei se ole enää sitä. Poliittinen korrektius on lakannut jo ajat sitten olemasta työkalu kitkattomaan kanssakäymiseen, ja siitä on tehty pikkusieluisten oman edun tavoittelijoiden lyömäase. Eli siis meidän kaikkien.

Se pitää ottaa meiltä pois, koska emme selvästikään ole sen arvoisia. Se on tehnyt meistä nokkamme joka asiaan pistäviä kyyliä, jotka emme hetkeäkään emmi ruoskia poliittisen korrektiuden ruoskalla niitä jotka eivät ole niin kuin me, niitä jotka ovat esteenä jollekin, niitä joista emme pidä, niitä joita nyt vain on kiva kiusata kun muutkin kiusaa.

Poliittinen korrektius on antanut meille oikeutuksen olla itsekkäitä, omaa napaamme vartioivia, koskemattomuuttamme raivoisan apinan lailla vartioivia mimosoja, joilla on niin olemattomasti nahkaa nenän päällä, että suorastaan ihmetyttä että se nenä pysyy edes naamassa kiinni.

Kaksinaismoralistinen poliittinen korrektiumme paljastuu päivittäin. Poliittisena lyömäaseena se on erinomainen, mutta myös tavallisessa elämässä se käy. Jos työkaverit ottavat pattiin, niiden jutut voi vaikka tuomita vihapuheeksi/seksuaaliseksi häirinnäksi/kiusaamiseksi. Soska se on niin helppoa, riittää että vain sanoo niin ja se pitää uskoa. Todistustaakka on niillä muilla.

Eloisa roisipuheinen koskettelija on hurmaava, koska se on hyvä tyyppi. Vähemmän hurmaava roisipuheinen eloisa koskettelija sen sijaan on heti oksettava ahdistelija, ja sen toiminta pitää saada loppumaan koska se yököttää MINUA. Ja vaikka eloisa koskettelija ei koskettele minua vaan sinua, mutta sinä et sano mitään hänen eloisasta koskettelustaan, sinä olet silti uhri koska edelleenkin eloisa koskettelija oksettaa MINUA.

Koska yllättävän moni asia tuntuu pyörivän kieroutuneesti ihmisen seksuaalisuuden ympärillä. Siitä ei pääse irti, mutta sitä ei haluta ääneen myöntää. Se halutaan vain kieltää ja vaieta kuoliaaksi, pukea sanoihin jotka hämärtävät asian ja pelkistävät sen toiminnaksi, johon virheettä kykenee vain robotti.

Todellisuudessa se hyvä tyyppi saa olla millainen on, ja hänet halutaan hyväksyä ihmisenä, koska häntä voisi vaikka naida napsauttaakin jos hän ehdottaisi. Tai oltaisiin ainakin imartreltuja. Mutta se ällöttävä, jolle en antaisi vaikka olisi viimeinen ihminen maan päällä, sekin toimii samoin kuin se hyvä tyyppi, se on yks tahditon pervo se. Kuuluisihan sen nyt ymmärtää, ettei tällasta rotuyksilöä käydä käpälöimään oli syy mikä tahansa.

Yrjöttää, ja nostamme huudon. Jos ei tule tuomiota, niin ainakin julkinen nöyryytys. Ja tänä päivänä se on paljon. Some on yksi syypää. Sekin pitäisi ottaa meiltä pois. Tai panna edes vähäksi aikaa kortille.

Some tuntuu näppituntumalla tällä hetkellä yhdeltä voimallisimmista oman ja muiden oman rajan hämärtäjistä. Ekshibitionismin ja narsistisen huutelun keskellä syntyy helposti harhakuvitelma, että kaikki muiden asiat kuuluvat myös minulle ja minulla on oikeus levitellä muiden asioita ja tuomita heitä asioista, joita en itsekään osaa jättää varomatta. Koska muuten en ole hyvä ihminen eikä maailmasta tule parempi paikka. Minä vain en enää erota olennaista epäolennaisesta, reaalia idealismista, todellista kulisseista, yksityistä yleisestä, aitaa seipäästä, mutta eihän sillä ole mitään väliä, pääasia että olen hyvä vahtikoira ja minulla on mielipide kaikesta ja luulen olevani hyvien puolella pahaa vastaan. 

Luemme Orwellin 1984:ää tai muistelemme Neuvostoliiton aikaa aina kun haluamme vähän pelotella itseämme ja miettiä kuinka asiat ovat vapaassa maailmassa niin hyvin. Voi sitä tuskaa ja kurjuutta joka olisi kohdannut etenkin mielipiteitämme ja käytöstämme, jos eivät olisi urheat miehet rintamalla pysäyttäneet punakonetta. Kaikki on nyt niin paljon paremmin. Olemme itsenäisiä. Vapaita. Voimme olla sellaisia kuin haluamme. Ei ole KGB:tä. Ei Stasia. Ei ajatuspoliisia. Ei kidutuskammioita.

Koska eikö ole hienoa että meillä on kaikki välineet tarkkailla naapuria ihan omast tahdostamme. Ja lehdistö hoitaa loput. 

Piristävää syksyä kaikille!

Tänään ratikalla töihin tullessa näin Lasipalatsin kulmassa sen kreppiauton, ihanan vanhan Citroen-pakun, jonka kyljestä myydään ranskan herkkuva. Ilmeisesti hän on nyt saanut luvat kuntoon, kun olen nähnyt Facebookissa statuksia, jossa on kerrottu kreppiautolla asioinnista? Sosiaalisessa mediassa kankeiden lupamenettelyiden myllytyksestä lienee ollut jälleen hyötyä? Aika nopeasti taisi asiat selvitä silläkin, joka joutui taistelemaan käytettynä ostetun iPhonen operaattorilukituksen poiston kanssa. Kumpaakin tapausta mielestäni yhdistää se, että kun ei instansseissa enää oikea käsi tiedä mitä vasen tekee, lopputulokset ovat täysin päättömiä, eikä asioiden kanssa välittömästi työskentelevillä ihmisillä ole joko halua tai lupaa käyttää järkeään. Onneksi asiat tulevat nykyään helpommin julki.

Sosiaalinen media. Se on jännä juttu. Vihaan sanahirviötä sosiaalinen media, mutta eipä kukaan ole keksinyt parempaakaan. Jännä juttu koko some on siinä mielessä, että etenkin markkinavoimat mieltävät sen joksikin uudeksi ja jännäksi jutuksi, vaikka loppujen lopuksi vain tekniikka on uutta, kaikki muu vanhaa vaikkakin ehkä hetkelliseksi ollut poissa ulottuviltamme.

Näkisin nimittäin, että ollaan vihdoinkin jälleen vähän lähempänä vanhaa kyläkulttuuria - ainoana erona, että kylä on tarpeen vaatiessa kaikkea oman korttelin ja koko Suomen väliltä. Ennen vanhaan kreppiautot ja operaattorilukituskalabaliikit olisi tuotu kylänneuvoston eteen, ympärillä koko muu kylän väki. Sitten olisi kuunneltu ja vatvottu ja väen joukosta olisi huudeltu puolesta tai vastaan. Terveessä kyläyhteisössä olisi neuvosto hyvinkin tarkkaan pannut merkille kyläläisten mielialat - nipottaminen ja kyykytys ei helposti kävisi päinsä, jos se sotisi kyläläisten oikeustajua vastaan. 

Toisaalta neuvostoa tarvittiin myös hillitseväksi voimaksi, sillä vakavissa tapauksissa kylä on helposti myös lynkkausjoukko, jos ei edes joku pidä päätään kylmänä.

Sama toteutuu nyt tuolla sosiaalisen median ihmemaassa päivittäin. Ilahduttaa, kun pienet ihmiset saavat oikeutta tilanteessa, joka olisi vielä 10 vuotta sitten vaikuttanut lähes mahdottomalta ilman käräjöintiä. Internetin sanotaan lisäävän yksilöllistä yksinäisyyttä, mutta yhteisöä vahvistavia vaikutuksia sillä kuitenkin on. 

Se taas mikä ei ilahduta, on kunnollisen kyläneuvoston puuttuminen. Kun kansa velloo, sitä ei pysäytä tällä hetkellä mikään. Sen voi myös sytyttää mikä tahansa Lordin maskien riisumisesta Soinin palopuheisiin. Meidän pitäisi osata luottaa asiamme naapurin käsiin, mutta se on vaikeaa niin kauan kuin emme edes äänestä muita kuin vain omien asioidemme ajajia - tai pelkäksi protestiksi. 

Olen ollut silleen etuoikeutettu, että työpaikallani on ollut tupakkahuone. Ihan sisätiloissa. Ei ole tarvinnut pakkasilla kärvistellä. No, nyt sekin sitten katoaa. Harmittaa, mutta toisaalta on iloittava siitä, että sai näinkin kauan sellaista käyttää.

Toki harmittaa työpaikkojen lähteminen mukaan terveysfasismiin. Sen sijaan että pantaisiin vain huone pois ja sanottaisiin että menkää pihalle siitä, yritetään vedota ihmisten terveyteen, syyllistää ja muutenkin kiltisti mutta ylimielisesti hallita sellaisia osia työläisten elämää, jotka eivät oikeastaan työnantajalle kuulu.

Monilta osin tupakoiva työntekijä on tänä päivänä huomattavasti huonommassa asemassa kuin esimerkiksi alkoholistityöntekijä. Alkoholistityöntekijää kohdellaan silkkihansikkain ja hoitoonohjaukset käsitellään kaikessa hiljaisuudessa niin hienotunteisesti kuin voi. Koska alholismi on sairaus, ja alkoholisti tarvitsee apua, niin eihän alkoholistia saa potkia päähän. 

Tupakointi on sen sijaan vain saastainen tapa, ja koukussa olijat ovat nistejä. Tupakoitsijoita voi potkia mielin määrin, eikä hoitoa tarvitse ehdotella diskreetisti. Saa myös julkisesti jeesustella ja syyllistää.

Ei sen puoleen, en minä väitä että olisi jotenkin huono asia, että työnantajat tukevat jos työntekijä haluaa lopettaa tupakoinnin. Suhtaudun ajatuksena hyvin positiivisesti siihen, että autetaan silloin kun apua tarvitaan. Mutta auttamisen ja yliyrittämisen raja on aika häilyvä, ja usein tuntuukin että lähes yhtiössä kuin yhtiössä vedetään vähän överiksi. Enkä tarkoita pelkästään tupakointia, vaan ylipäätänsä sitä, että ihmiset pitäisivät huolta itsestään.

Toisinaan se ilmenee aika hupaisasti, ja antaa jotenkin koomisen kuvan arvomaailmasta. Ei ole mitenkään epänormaalia, että toisaalta satsataan virkistystoimintaan, joka on sitten aika kosteaa ja rasvaista touhua. Ja  sitten vastapainoksi lätkäistään vaikkapa intra täyteen erilaisia kuntosalien mainoksia ja kootaan firman sählysulkisnaistenkymppiporukoita. Jos rankan elämän ja urheilun välillle sijoittuu jotain muutakin toimintaa tai mahdollisuutta siihen, sitä ei juuri mainosteta. 

Toisaalta ehkäpä moinen peilaa tätä yhteiskuntaa laajemmaltikin. Kosteiden viikonloppujen jäljiltä mennään salille suorittamaan katumusharjoituksia ja joogataan niin että jänteet huutaa hoosiannaa. Pitää näyttää hyvältä ja tuntua hyvältä, ja riippuen siitä onnistuuko vai ei, niin vedetään viinaa joko iloon tai suruun.

Toisinaan mietin perjantaisin, että olen aika tylsä ihminen, kun menen vain kotiin. Otan siitä jopa vähän paineita. Perjantainhan pitäisi olla viikon iloisin päivä, ja huomaankin viimeistään iltayhdeksän tienoilla masentuneena körötteleväni metrossa kohti itää. Että sellainen perjantai. Voisinhan tunkea väkisin kavereiden mukana baariin. Paitsi kun en jaksa joka helvetin perjantai sitä viinaa juoda, ja ilman viinaa baarissa istuminen hiljalleen tymäkästi humaltuvien ihmisten seassa... no... siis... minua ei ole luotu katsomaan sellaista selvin päin. Se on perjantain tragedia - ohjelmana on joko mennä baariin tai kotiin. Kukaan ei lähde jengillä leffaan tai teatteriin tai kahviloihin. Tai jos lähtee, niin ilmeisesti häpeää sitä niin paljon, ettei kehtaa ääneen toitottaa.

Sen minkä menettää kun ei jaksa nostaa tuoppia on se sosiaalisuus - informaationvaihto, uutiset, juorut, yhteenkuuluvuuden tunne. Sen promilleton korvike on ollut tupakkahuoneessa hengailu. Voisin keuhkota loputtomiin terveysfasismista, mutta loppujen lopuksi, suurin ongelma tupakkahuoneen menettämisessä on se, että näin tehdään ihmisistä jälleen piirun verran yksinäisempiä. Ei minulle tuota ongelmaa mennä ulos räntäsateeseen imemään syöpäkäärylettäni, mutta enää ei välttämättä lähde mukaan ihmisiä, jotka eivät polta. Toisin kuin tupakkahuoneeseen, joka toimi joillekin myös eräänlaisena tauko- ja kahvihuoneena. Ja vaikka sinne räntäsateeseen tulisi kanssani muita firman tupakoitsevia, ei kylmissään olevat ihmiset enää kommunikoi vapautuneesti keskenään samaan tapaan kuin sisällä, lämpimässä, mukavasti istuen. Filosofiaa ei synny tyhjällä vatsalla, sanotaan, ja sanoisin että ei myöskään silloin kun on näpit jäässä ja hilettä niskassa.

Olen yrittänyt miettiä mistä saisi aikaiseksi tupakkahuoneen korvikkeen. Sellaisen, johon ihmiset tulevat omaehtoisesti samaan tapaan kuin sinne tupakkahuoneeseen - vapautuneina, läppätuulella, pohdiskellen. Pikaisen FB-keskustelun pohjalta alkaa tuntua, että kuten niin monessa muussakin asiassa, ihmisten on karattava sen seuraavan addiktion suuntaan - nettiin. He ovat itse asiassa sen jo tehneet, mutta johonkin pitäisi rakentaa se "vain meidän sakin" virtuaalinen tupakkahuone ilman että se alkaa tuntua teennäiseltä.

On muutama asia, jotka alkavat aina ennen pitkää aiheuttaa lähes aggressiivisia hylkimisoireita. Yksi on vaalit, toinen jääkiekkoilun SM-liiga. Etenkin niiden päällekkäisyys pitäisi kieltää lailla.

Hei taas blogini. Hetkellisesti sinua taas ahkerasti päivitin, mutta nyt olen taas pettänyt sinua muiden sosiaalisten median  välineiden kanssa. Enimmäkseen Facebookin ja Flickrin.

Tuntuu että minulla on päivittäin enemmän sanottavaa Flickrin päivän pärstä -projektilleni kuin sinulle. Facebookiakin hoidan vain mekaanisesti linkittämällä joka toisen aiheen minkä google readerista näen tai sharettamalla kavereiden linkkejä. Toistaiseksi FB on ollut onnellisen tietämätön siitä, että tunnetta ei ole mukana, tai sitten se ei vain välitä vaikka tietäisikin. Tiedäthän, FB on vähän sellainen.

Sinulle on vain välillä niin vaikea puhua. Olen jo kertonut sinulle kaiken. Tai ainakin sen minkä voin. Ei sinulle edes voi kertoa kaikkea, tai menet ja lavertelet ne jutut tahoille, joille ne eivät kuulu. Älä ymmärrä väärin, tämä ei ole sinänsä epäluottamuslause sinua kohtaan, mutta me emme ole kaksistaan autiolla saarella. Ehkä olisikin mukavampaa jos olisimme.

Mietin pitäisikö meidän virallistaa suhteemme johonkin tasolle, jossa kumpikin olisi tyytyväinen ilman että istumme tahoillamme miettimässä mitä toinen tahtoo kykenemättä kuitenkaan kommunikoimaan asiaa keskenämme järkevästi. Haluaisitko olla päiväkirja, vai ehkä pikemminkin kokoelma top-listoja milloin mistäkin? Olisitko tyytyväinen, jos puhuisimme vain jostain ihan tietystä aiheesta emmekä juuri koskaan poikkeaisi siitä?

Omalla tavallasi olet kuitenkin minulle se kaikkein rakkain. Missään muualla en voi kirjoittaa yli kolmea riviä mitä haluan ilman että minut katkaistaan kesken. En vain tiedä miten kanssasi olisin. Olen masentunut, väsynyt ja vähän eksyksissä, mutta haluaisin silti löytää kumpaakin tyydyttävän ratkaisun. Ethän anna periksi?

Rakkaudella,

minä