Olen ollut silleen etuoikeutettu, että työpaikallani on ollut tupakkahuone. Ihan sisätiloissa. Ei ole tarvinnut pakkasilla kärvistellä. No, nyt sekin sitten katoaa. Harmittaa, mutta toisaalta on iloittava siitä, että sai näinkin kauan sellaista käyttää.

Toki harmittaa työpaikkojen lähteminen mukaan terveysfasismiin. Sen sijaan että pantaisiin vain huone pois ja sanottaisiin että menkää pihalle siitä, yritetään vedota ihmisten terveyteen, syyllistää ja muutenkin kiltisti mutta ylimielisesti hallita sellaisia osia työläisten elämää, jotka eivät oikeastaan työnantajalle kuulu.

Monilta osin tupakoiva työntekijä on tänä päivänä huomattavasti huonommassa asemassa kuin esimerkiksi alkoholistityöntekijä. Alkoholistityöntekijää kohdellaan silkkihansikkain ja hoitoonohjaukset käsitellään kaikessa hiljaisuudessa niin hienotunteisesti kuin voi. Koska alholismi on sairaus, ja alkoholisti tarvitsee apua, niin eihän alkoholistia saa potkia päähän. 

Tupakointi on sen sijaan vain saastainen tapa, ja koukussa olijat ovat nistejä. Tupakoitsijoita voi potkia mielin määrin, eikä hoitoa tarvitse ehdotella diskreetisti. Saa myös julkisesti jeesustella ja syyllistää.

Ei sen puoleen, en minä väitä että olisi jotenkin huono asia, että työnantajat tukevat jos työntekijä haluaa lopettaa tupakoinnin. Suhtaudun ajatuksena hyvin positiivisesti siihen, että autetaan silloin kun apua tarvitaan. Mutta auttamisen ja yliyrittämisen raja on aika häilyvä, ja usein tuntuukin että lähes yhtiössä kuin yhtiössä vedetään vähän överiksi. Enkä tarkoita pelkästään tupakointia, vaan ylipäätänsä sitä, että ihmiset pitäisivät huolta itsestään.

Toisinaan se ilmenee aika hupaisasti, ja antaa jotenkin koomisen kuvan arvomaailmasta. Ei ole mitenkään epänormaalia, että toisaalta satsataan virkistystoimintaan, joka on sitten aika kosteaa ja rasvaista touhua. Ja  sitten vastapainoksi lätkäistään vaikkapa intra täyteen erilaisia kuntosalien mainoksia ja kootaan firman sählysulkisnaistenkymppiporukoita. Jos rankan elämän ja urheilun välillle sijoittuu jotain muutakin toimintaa tai mahdollisuutta siihen, sitä ei juuri mainosteta. 

Toisaalta ehkäpä moinen peilaa tätä yhteiskuntaa laajemmaltikin. Kosteiden viikonloppujen jäljiltä mennään salille suorittamaan katumusharjoituksia ja joogataan niin että jänteet huutaa hoosiannaa. Pitää näyttää hyvältä ja tuntua hyvältä, ja riippuen siitä onnistuuko vai ei, niin vedetään viinaa joko iloon tai suruun.

Toisinaan mietin perjantaisin, että olen aika tylsä ihminen, kun menen vain kotiin. Otan siitä jopa vähän paineita. Perjantainhan pitäisi olla viikon iloisin päivä, ja huomaankin viimeistään iltayhdeksän tienoilla masentuneena körötteleväni metrossa kohti itää. Että sellainen perjantai. Voisinhan tunkea väkisin kavereiden mukana baariin. Paitsi kun en jaksa joka helvetin perjantai sitä viinaa juoda, ja ilman viinaa baarissa istuminen hiljalleen tymäkästi humaltuvien ihmisten seassa... no... siis... minua ei ole luotu katsomaan sellaista selvin päin. Se on perjantain tragedia - ohjelmana on joko mennä baariin tai kotiin. Kukaan ei lähde jengillä leffaan tai teatteriin tai kahviloihin. Tai jos lähtee, niin ilmeisesti häpeää sitä niin paljon, ettei kehtaa ääneen toitottaa.

Sen minkä menettää kun ei jaksa nostaa tuoppia on se sosiaalisuus - informaationvaihto, uutiset, juorut, yhteenkuuluvuuden tunne. Sen promilleton korvike on ollut tupakkahuoneessa hengailu. Voisin keuhkota loputtomiin terveysfasismista, mutta loppujen lopuksi, suurin ongelma tupakkahuoneen menettämisessä on se, että näin tehdään ihmisistä jälleen piirun verran yksinäisempiä. Ei minulle tuota ongelmaa mennä ulos räntäsateeseen imemään syöpäkäärylettäni, mutta enää ei välttämättä lähde mukaan ihmisiä, jotka eivät polta. Toisin kuin tupakkahuoneeseen, joka toimi joillekin myös eräänlaisena tauko- ja kahvihuoneena. Ja vaikka sinne räntäsateeseen tulisi kanssani muita firman tupakoitsevia, ei kylmissään olevat ihmiset enää kommunikoi vapautuneesti keskenään samaan tapaan kuin sisällä, lämpimässä, mukavasti istuen. Filosofiaa ei synny tyhjällä vatsalla, sanotaan, ja sanoisin että ei myöskään silloin kun on näpit jäässä ja hilettä niskassa.

Olen yrittänyt miettiä mistä saisi aikaiseksi tupakkahuoneen korvikkeen. Sellaisen, johon ihmiset tulevat omaehtoisesti samaan tapaan kuin sinne tupakkahuoneeseen - vapautuneina, läppätuulella, pohdiskellen. Pikaisen FB-keskustelun pohjalta alkaa tuntua, että kuten niin monessa muussakin asiassa, ihmisten on karattava sen seuraavan addiktion suuntaan - nettiin. He ovat itse asiassa sen jo tehneet, mutta johonkin pitäisi rakentaa se "vain meidän sakin" virtuaalinen tupakkahuone ilman että se alkaa tuntua teennäiseltä.

Vuosikymmen lähenee loppuaan. Hätäheikit juhlivat sen loppua liian aikaisin jo vuosi sitten, mutta me nipottajat tiedämme miten asia oikeasti menee. Asiasta on ehkä kuitenkin parempi nipottaa täällä blogissa kuin esimerkiksi uutenavuotena kello neljä aamuyöstä snagarijonossa.

Töissä kuittailimme tänään toisillemme vuosikymmenen viimeisestä maanantaista ja myös vuosikymmenen viimeisestä työpäivästä. Nyt alkaa kolmen päivän mittainen lauantai, ja tekee mieli ottaa vähän aikaa ihan rennosti ja kuvitella, että vuodenvaihde on se suuri Mooses, joka muuttaa kaiken ja johdattaa parempaan maailmaan. Vaikkei se niin teekään, vaan kaikki alkaa maanantaina alusta. Niin kuin kaikki aina alkaa maanantaina alusta. Mutta onpahan joku porkkana.

On mielenkiintoista miten ihminen elää porkkanoilla, joista monet ovat vain päiviä kalenterissa. Toki odotettavissa voi olla palkintoja kuten muutama vapaapäivä tai kivat bileet, mutta periaatteessa vaikka jotain odottaakin kuin kuuta nousevaa, niin eihän se kuu siellä taivaalla ikuisuuksia koskaan pysy. Odottaessa kuitenkin on aina se kutkuttava fiilis, ja tilanteen ollessa päällä koitaa muutamaksi tunniksi se maaginen hetki, kun aika pysyy hetken paikallaan ja maailma on sekä hyvä että kaunis. 

Ja mikäpä siinä. Minulla ei ole koskaan ollut suuria suunnitelmia mistään asiasta - sehän tarkoittaisi että ne pitäisi pyrkiä toteuttamaan, ja olen sellaiseen aivan liian mukavuudenhaluinen - joten elämäni on porkkanoiden keruuta, sarja pieniä pyrähdyksiä eteenpäin. Niiden välissä on tasaista puurtamista, ehkä vähän rassaavaa ja ilotontakin aikaa, mutta aina jostain tulee se uusi lupaus nousevasta kuusta. Ja elämä kulkee jälleen jonkin aikaa eteenpäin vähän kevyemmin.

Pyrähtelyjen lomassa kaikenlaista tapahtuu, ja yhtäkkiä sitä huomaakin tehneensä aika lailla jutskahommeleita - jopa yllättävän paljon - ja myös asioita, joita ei koskaan kuvitellut tekevänsä. Siis siitäkin huolimatta ettei suunnittele yhtään mitään, eikä kai siis periaatteessa myöskään kuvittele asioita mitä tekee tai ei tee.

Viimeisen vuosikymmenen aikana olen yllättäen mennyt naimisiin, perustanut perheen, kohonnut urallani sen verran korkealle että välillä päässä vähän huippaa (minähän en ole uraihminen) ja muutenkin solahtanut tyytyväiseen keskiluokkaiseen turpeuteen, jota edeltävän vuosikymmenen hippivuosinani sekä halveksuin että pelkäsin tajuamatta että se on vain valinta siinä missä mikä tahansa muukin, eikä tarkoita että sitäkään pitäisi silti valita samalla tavalla kuin muut. 

Kun katson mennyttä vuosikymmentä, se yllättää minut itsenikin. Siinä on ollut hyvin vähän asioita, joita en halua. Sen sijaan kyllä hirvittävästi asioita joita en odottanut. Koska en suoranaisesti koskaan ole tiennyt mitä haluan, on ehkä todettava että olen hyvin tyytyväinen siihen mitä olen saanut. Kun miettii miten monet tekevät vuosikaudet töitä sen eteen, että saisivat haluamansa, eivätkä silti onnistu, niin olen kai aivan helvetin onnekas. 

Tai ehkä vain vanha viisaus siitä, että mitä kiivaammin haluaa, sitä vähemmän saa, pitää loppujen lopuksi paikkansa. Kun kulkee virran mukana ja ihmettelee vastaan ajelehtivia juttuja, saattaa nenän eteen lillua niitäkin asioita joilla on jokin merkitys. Tietenkin niihin pitää osata tarttua ennen kuin lipuvat ohi, mutta kaipa sitten olen osannut. Hamsteri kun olen, niin poimin kai kaiken. 

Tuleva vuosikymmen on osaltani aivan yhtä suunnitelematon kuin edellinenkin. Olen edelleen mielestäni 16-vuotias, enkä varmaan koskaan kasva aikuiseksi. Enää se ei kuitenkaan ole häpeä tai epävarmuutta tuottava tunne, vaan voimavara jolla itseä naurattaa silloinkin kun kaikki menee päin peetä. Tai ehkä se onkin se ainoa seuraavan kymmenen vuoden suunnitelmani, pitää sisäisestä 16-vuotiaastani huolta. Ainakaan en enää ole niin yksinäinen kuin ennen. Virran mukana on ajautunut muitakin kypsään ikään ehtineitä 16-vuotiaita, jotka eivät ole osoittaneet kovaa kiirettä räpiköidä kauemmas eivätkä naura reikäisille uimahousuilleni. Tiedätte kyllä keitä olette ja tykkään teistä kovasti. 

Nyt aion pelata neljä vuorokautta putkeen Guitar Heroa, sillä taidot ovat suht kiireisen vuoden aikana ehtineet rapistua ja hermoradat vaativat muistinvirkistystä. Kankeutuneet sormet nolottavat etenkin pelikaupan demokonsolilla parveilevien, ihailevien kahdeksanvuotiaiden edessä soittaessa. 

Siispä hyvää uuttavuotta, olkoon se sellainen kuin toivotte tai ainakin jotain muuta kuin mitä ette halua.

Oon tässä nyt yli vuoden päivät ollut esimieskoulutuksessa. Ja vielä jatkuu.

Se on hämmentävä prosessi.

Etenkin minulle tuottaa vaikeuksia tunnejohtamisen käsite.

Samaan aikaan meitä opetetaan olemaan ihmisiä ihmiselle, mutta toisaalta myös manipuloimaan muita ihmisiä. En oikein osaa nähdä sitä muuten. Siitä tulee lievästi jakomielinen olo. Toisaalta pitäisi myötäelää mutta kuitenkin silti käyttää samaa tunnevastetta kaupallisesti hyödyksi. Pitäisi joko huijata itsensä uskomaan, että vuorovaikutus on aitoa tai sitten pyrkiä vaimentamaan otsalohkossa jomottava hälytyskello, joka alkaa soida heti kun alan empata jotain, jota en hyväksy vaikka periaatteessa ymmärränkin. Näkemykseni mukaan moinen ei aidosti luonnistu kuin ehkä sosiopaatilta.

No, ovathan yhtiöt rakenteeltaan aika sosiopaattisia ympäristöjä. 

Toki uskon siihen, että hyvät tavat ja silleen ja lisäksi pitää ymmärtää että aina ei osata ihan olla repeilemättä nahoista. Mutta senkin jälkeen taas hyvät tavat ja silleen. Ja puhutaan homma läpi miettien miten voisi välttää tulevat ryöpsähdykset tai ohjata asia jotenkin toisille laduille. Ja jos ei sillä selviä, vaan syynä on lapsellisuus kuten kateus, kyttäily, sluibaamisen oikeuttaminen tai muu keppihevostelu, niin kylmästi muistutus että tämä on ammatti-ihmisille tarkoitettu työpaikka eikä leikkikoulu ja oman egon jatke. Ei ehkä noin jyrkästi, mutta pääpiirteittäin näin kuitenkin.

Kaikki muu tuntuu fuulalta, koska jos vastapuoli ei ymmärrä mitä teen, käytän häntä härskisti hyväkseni. Ja jos ymmärtää, koko kanssakäynti on rituaalimaista näytelmää, jossa kumpikin tietää viitekehyksen ja mihin ollaan menossa, mutta silti pitää toistella niitä laimeita vuorosanoja. 

Jos äskeinen vaikutti epäselvältä, niin leikitään hetken heteromiestä.

Kuvitelkaa olevanne kolmansilla treffeillä tyhmän naisen kanssa. Olette ensin syömässä, ja tyttö on oikeasti hirvittävän otettu siitä, että maksatte safkat, ostatte ohimennen ruusumyyjältä tytölle kukan, hymyilette kannustavasti kun kuuntelette hänen juttujaan asioista jotka eivät oikeasti kiinnosta pätkään. Päämääränä on kuitenkin vain saada tyttö tyytyväiseksi, jotta saa illalla pesää. Hyvällä lykyllä alkaa saada vakipesää.

Kuvitelkaa sen jälkeen olevanne kolmansilla treffeillä fiksun naisen kanssa. Jo päivällispöydän yli olette saaneet osaksenne katseita ja kommentteja, joista käy yhä ilmeisemmäksi se, että kumpikin pelaa toista. Käydään läpi perinteiset kuviot ja kohteliaisuudet, mutta kaikki tuntuu samaan aikaan sekä oman ja toisen älykkyyden loukkaamiselta että äärimmäisen epäaidolta. Mitä pitemmälle ilta kuluu, sitä epävarmempaa on heruuko pesää lainkaan, edes kertaluontoisesti, ellei lopeta sitä pelleilyä alkuunsa ja ala puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Mutta siinä piilee se ongelma, että työelämässäpä ei saakaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä - todella oikeilla nimillä - jottei altista itseään ja firmaa riskitekijöille, jotka voivat myöhemmin iskeä takaisin. Tunteista voi toki puhua ja aistia, mutta koska niistä puhutaan päämäärätietoisesti, ei lopputulos ainakaan minun tuntemuksieni mukaan voi olla aitoa rakkautta vaan vain pelkkä pano. Ja koska totuuksien edessä on koko ajan poliittisen korrektiuden verho ja sumutuksen tuntu, on jossain määrin veteen piirretty viiva milloin se riiaus muuttuu raiskauksen yritykseksi. 

Tämä lienee se syy, miksi siviilissäkin perinteiset "romanttiset temput" herättävät minussa lähinnä epäuskoista naurua. Se vain on niin kiusallisen ilmeistä - vaikka olisi kuinka tosissaan päämäärästä. Aivan kuten nämä nykypäivän tunnejohtamisen aakkoset, jossa tunnetaan, tiedostetaan ja ymmärretään niin maan perusteellisesti sekä itseä että muita, että eihän nyt jumalauta kukaan edes vähäisellä älykkyydellä varustettu ihminen pysty ottamaan edes itseään vakavasti jos pitäisi sen johtamisen lisäksi tehdä myös oikeita töitä. Niin kuin joutuu.

Musta nyt tuntuu että mä olen tänään vähän ahdistunut. Musta tuntuu että joko pelaa tai tulee pelatuksi. Musta tuntuu että se on ihan perseestä. 

Oonpa tässä taas mietiskellyt ja ihmetellyt maailmaa. Se on aivan aikuisten oikeasti naurettava, viihdyttävä, hauska, vaikka sen viihdyttävyysarvoa minulle tuossa jälleen epäiltiin. Toki se on myös ärsyttävä, vituttava, pelottava ja ahdistava, mutta hauskuus ja mielenkiintoisuus poistavat usein etenkin sen pelottavuuden ja ahdistavuuden.

Mietin miksi näin on, viihdyttävyys, vaikka monet asiat tosiaan ovat vakavia ja etenkin pelottavia ja ahdistavia. Mutta kun niiden lisäksi kaikessa on aina myös jotain hassua tai muuten vain absurdia. En kykene keksimään asiaa, joka ei olisi vähintäänkin mielenkiintoinen vaikka ei olisikaan suoranaisesti hersyvän hauska tai hillittömän absurdi. Tylsää minulla tämän ansiosta onkin oikeastaan vain silloin, kun ympärillä on niin kova meteli tai kaaos, etteivät ajatukset pysy koossa.

Maailma onkin minun näkövinkkelistäni eräänlainen ratashärdelli. Se raksuttaa ja toimii, mutta osasia on niin miljoonakiljoona, ettei niistä saa tolkkua Erkkikään. Paitsi että saa, ainakin joiltain osin, jos keskittyy. Niiden setviminen tuottaa hieman sitä samaa mielihyvää kuin viisivuotiaana transistoriradion purku ja kokoaminen niin, että palasia ei jää yli ja radio edelleen toimii. Se onnistuu kun keskittyy eikä anna periksi. Hauskaa, palkitsevaa, toisinaan hyvinkin produktiivista.

Sovellan samaa elävän elämän ongelmiin. Jos asioihin keskittyy, niihin tulee jokin tolkku. Kun keskittyy vähän lisää ja tutkii palasia vähän tarkemmin, ymmärtää mikä se on se mekanismi, jolla se tolkku syntyy. Jos sen sijaan herpaantuu ja alkaa kiipeillä seinille, homma menee vituralleen. Siksi kaihdan vaikkapa tunteen palossa tehtyjä ratkaisuja, koska niillä on tapana olla mustavalkoisia ja ylihelppoja - purkkavirityksiä, jotka laukeavat ennen pitkää omalle naamalle. Hosumalla ei tule kuin kusipäisiä kakaroita.

Ja maailmassa hosutaan mielestäni ihan liikaa. Kun ongelmiin pitää liian usein saada nopeita ratkaisuja, jotta närkästyneet massat eivät velloisi kaduilla ja intterneteissä aivan yli äyräiden, päätetään, ettei niiden ratkaisujen tarvitse toimia kunnolla, kunhan toimivat edes jotenkin tai edes näyttävät siltä että saattaisivat toimia. Loppu jätetään pr- ja kapulakielikoneiston viimeisteltäväksi.

Moinen ilmeisesti pöyristyttää minua hataruudessaan sen verran, etten aina osaa pitää turpaani kiinni vaikka vastassa olisi satapäinen lauma verenhimoisia ihmissyöjälampaita jotka näkevät heinäpaalin ja maajussin, mutta eivät hahmota maajussin ja heinäpaalin välistä yhteyttä, vaan ainoastaan sen, että kummatkin ovat ruokaa riippuen siitä onko aamiainen vai lounasaika.

Ja sitten minua alkaa huvittaa ajatus verenhimoisista ihmissyöjälampaista.

Onhan asenteeni ilmeisesti jonkinlaista äärimmäistä idealismia, vaikkei minulla kuitenkaan mitään unelmaa upeasta täydellisestä maailmasta ole. Uskon silti vakaasti, että aina välillä joku herää ajattelemaan jotain asiaa ihan itse asian eikä oman navan tai kavereiden hyväksynnän takia ja ymmärtää, etteivät hommat oikein hoidu käsien heiluttelulla ja taivastelulla. Käsien heiluttelu ja taivastelu luovat toki helppoa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja antavat kivan illuusion siitä, että kyllä tämä tästä. Mutta jos käsien heiluttelu tosiaan riittäisi, emme tarvitsisi lentokoneita.

Tai ehkä juuri se on minimalistinen unelmani täydellisestä maailmasta. Se, että osattaisiin vaikeista ja kipeistäkin aiheista ajatella yksityiskohtia rauhallisesti ja ilman suuria tunteita. Otettaisiin ne riittävän pieniin osasiin ja ymmärrettäisiin, että mikään niistä palasista ei ole merkityksetön tai ylimääräinen. Ja etenkin saataisiin iloa ja tyydytystä siitä ratkomisesta, jolloin paineet helppojen purkkaviritysten tekemiseen vähenisivät.

Myönnän toki, että unelmani on aivan yhtä epärealistinen kuin missien toiveet maailmanrauhasta ja kukkahattutätien visiot siitä, että kaikki olisivat kilttejä toisilleen ja panisivat vasta aviossa ja vain vastakkaisen sukupuolen edustajaa. Voin kuitenkin ehkä lohduttautua sillä, että loputtomalla tiellä joko helvettiin tai taivaaseen minulla on jo nyt kivaa eikä vasta myöhemmin, kun mahdoton unelma on saavutettu.

Ja vaikka viihdytänkin itseäni tässä vemppaamalla kädettömillä rinnastuksilla (ja edelleenkin hihitän ajatukselle ihmissyöjälampaista) on minulla eittämättä poliittisesti epäkorrektina ja sosiaalisesti rajoittuneena ihmisenä silti kuitenkin myös yleviä, vakaviakin periaatteita. Kuten että etenkin yhteiskunnallisten ongelmakohtien edessä on mielestäni hyvin epäsopivaa ja haaskalintumaista maleksia kuin ketjukolarin äärelle kerääntynyt yleisö, joka haluaa nähdä verta sekä järkyttyäkseen että kiihottuakseen siitä. Heilutellaan niitä käsiä ja lepatetaan omalle pihalle kaakattamaan. Hus!

Viha-rakkaussuhteeni sukupuolirooleihin on aina ollut monimutkainen. Flirttailuni markkina-arvoteorian kanssa on viime vuosina ollut kuitenkin enimmäkseen erittäin tyydyttävää. Monet kovaäänisimmät MA-aatteelliset tunnen nimen lisäksi myös ulkonäöltä ja käytökseltä, mikä toki antaa tiettyä etulyöntiasemaa asioiden punnitsemiseen ja rivienväliseen lasitaloista vihjailuun. Mutta ihan puhtaasti sanoina paperillakin (tai näytöllä) markkina-arvoteorian rakentelijoiden puuhastelu antaa oman elämänsä peliteoreetikoille hauskaa puuhaa runkkaamisen välissä. Arvostan.

Riemastuin taas vaihteeksi Henry Laasasen töräykselle siitä, millainen on naisellinen nainen. Suhtaudun lievän skeptisesti siihen, että olisi olemassa jokin universaali naisellisuuden määritelmä - tosi aina aikojen alusta asti - mutta olen valmis hyväksymään sen arguendo, jotta juttu etenee. 

Laasasen kirjoitelmassa ilmentyy noin 25 kappaletta ominaisuuksia, joita naiselliselta naiselta pitää joko puuttua tai joita hänellä pitää olla. Täytän mainituista vaatimuksista noin kolme, enkä lopuista ominaisuuksista kaipaa kuin muutaman perään - tosin lähinnä pärjätäkseni paremmin töissä kuin hurmatakseni miehiä. 

Tästä huolimatta elämästäni ei ole koskaan puuttunut edes tasokkaita miehiä. Joistakin heistä on ollut jopa ongelmallista päästä eroon. Tämä selittyy toki helposti sillä, että olen alemman tason naisena kykenemätön tunnistamaan tasokkuutta. Silti, koska teorian mukaan myös alemman tason naiset kuluttavat tuhottomasti aikaa nostaakseen arvoaan ylemmän tason yksilöiden edessä, on olemassa jokin myös alemman tason yksilöiden miellettävissä oleva tasokkuuden määritelmä. Olenko siis ollut YT-miehelässä vai en?

Tämä päättömyys viihdyttää minua suuresti, koska mites tämän nyt pitäisi mennäkään? Joko en tiedä mitä teen, tai YTM ei tiedä mitä tekee? Eikä YTM silloin voi enää olla YTM, jos ei tiedä mitä tekee? Vai ehkä se on slummaamassa? Miksi YTM:n pitäisi slummata? Eikö sekin jo haalista hänen arvoaan?

Toisiaan kumoavia kysymyksiä ja vastauksia voisi heittää piirileikkiä tanssien ikuisesti, ja siitähän tässä on kyse. Leikistä. Pelistä ja ajanvietteestä, jonka funktiona ei ole kuin kisata siitä kenen veistämät shakkinappulat pääsevät pelilaudalle asti.

Ja on siitä hyötykin.

Jos Laasasen ja possensa kuuluttama elämänasenne ja parisuhdemarkkinafilosofia herättää kuulutetut naiselliset naiset korjaamaan lähes myyttiset miehiset miehet pois pelikentältä, se on yksi este ja ärsytys vähemmän kaikille niille, jotka etsivät Sedulan maskimeren seasta Barbie & Ken -leikkeihin jo kyllästyneitä yksilöitä. 

Sama luuta voisi käydä myös työpaikoilla. Kun kaikki Neidit ja Urokset siirtyisivät kaikki Ylemmän Tason Työpaikoille kisaamaan sukupuoliroolien Oscareista, ammattitaitoiset saisivat tehdä työnsä rauhassa ilman kädestäpitelyä ja egosotia, sukupuoliroolinsa lennokkaasti adlibaten. 

Mistä tässä pelissä sitten on todellakin kysymys? Mitä kotipesää loppujen lopuksi puolustetaan ja millä määritellään voitto? Täysin se ei tunnu olevan selvää edes pelin keksijöilleen itselleen. En voi siis kun olettaa. Mitä todennäköisimmin pohjalla on katkeruus siitä, ettei naisten tarvitse kuin avata puseron ylin nappi saadakseen puoli miessukukuntaa hyppimään mielihalujensa mukaan, joten siispä yritetään tyylikkäästi saada naisia laittamaan ylänappi kiinni ja avaamaan se enää vain luvan kanssa. Syyksi annetaan ymmärtää, että keino ei toimi ellei ole ajanut rintakarvoja ensin tai koska sillä ei saa kuin vääriä miehiä. 

Paskempi juttu leikin keksijälle on tietenkin se, että liian moni ottaa homman turhan vakavasti.