Facebookissa on ryhmä "Silloin lapsuudessa 70-luvulla". Tuli itsekin kasvatettua ryhmän kuvasaalista tuolla Non Stop -kuvalla. Omasta hyllystä löytyy täydet vuosikerrat viimeistä lukuunottamatta. Viimeisestä vuosikerrasta on vain hajanumeroita sieltä täältä, noin kolmannes numeroista puuttuu. Niitä tulee aina kuikuiltua divareista, kun jonkin sellaisen ohi kävelee, mutta viime vuosina saalis on ollut erittäin laiha. Vanhoista hyviksi todetuista asioista pidetään kiinni kynsin hampain, nostalgiaikäiset ovat voimissaan, divareista ei popkulttuurin vanhoja, itseäni kiinnostavia helmiä hevillä löydä.

Syntyi aamiaispöydässä keskustelua divareista ja siitä, kuinka olennainen osa ne ovat olleet sekä omaa että miehen lapsuutta. Niihin sisältyy rakkaita muistoja alkaen pelkästä hyllyjen välissä hengailuista upeiden aarteiden löytöön. Surua tuottaa se, että todella maagisia hyviä divareita ei oikein enää löydä. Kaikki ne nuoruuden aarreaitat, jotka ehkä ovat jollain tapaa jopa vielä hengissä, eivät ole enää sitä mitä ennen olivat.

Itselleni katkerin viimeaikaisin divarimagian katoamisen tunne oli aivan vähän aikaa sitten Itäkeskuksessa, Hansasillan divarissa.

Kun opiskeluaikoina asuin Hoasilla Kauppakartanonkadulla, Hansasillan divari oli oma pikku opiskelijabudjetin keitaani. Kassan takana oli useimmiten täti-ihminen, jolla oli selkeästi itselläänkin sarjistietämystä ja -harrastaneisuutta plakkarissaan. Osasi kertoa milloin oli juuri uusimmat lempisarjikseni tulossa, osasi huikata jos johonkin hyllyyn oli ilmaantunut mahdollisesti minua kiinnostavia käytettyjä aarteita. En osaa sanoa paikan ultimaattisesta hyvyydestä mitään, mutta minua, ranskalaisen sarjakuvan, marvelin, dc:n ja dark horsen sekä star trekin ystävää, paikka palveli aina erinomaisesti.

Ilmeisesti aika ja kovat ajat ajoivat Hansasillan divarin ohi, ja paikka meni myyntiin. Nykyään sen omistaa ilmeisesti jokin kirjallisuudenopiskelija tms, joka huomasi myynti-ilmoituksen ja päätti aloittaa uuden elämän kauppiaana. Asiasta oli ihan hesarissakin. Valitettavasti omistajanvaihdos oli omalta kannaltani sama kuin divari olisi mennyt lopullisesti kiinni. Ei sarjakuvatuntemusta, ei sanottavasti edes sarjakuvakiinnostuneisuutta. Ei enää uusia ranskalaisia sarjakuvia myynnissä käytettyjen ohella. Sarjistarjonta sillisalaattia, epämääräistä halpiskamaa ja pikkulasten tavaraa. Suurin liikenne lienee lähinnä akkari-taskareissa. 

Surullista.

Ainoa onni on, että lapsella on kova akkarikiinnostus, eli paikka palvelee edes häntä. Hansasillan divari kykenee siis sentään edelleen siihen, että lapsi saa käsityksen siitä, ettei kaikkea tarvitse ja pidäkään ostaa uutena, ja että todellisia onnen hetkiä on löytää jotain, mitä ei enää kuvitellut löytävänsä.

Vuoden sisällä Akkarissa on ollut tarina siitä kuinka Pelle Peloton rakensi koneen, jonka avulla pystyi siirtämään tarinoita päänsä sisältä suoraan kirjaksi.

Sehän oli tietysti menestys; kaikki hankkivat sellaisen ja ryhtyivät julkaisemaan kirjoja.

Kukaan vain ei ostanut niitä kirjoja, koska kaikilla oli niin kiire tehdä omia kirjoja.

Panee ajattelemaan.

Tukholman reissun satoa:

Menomatkalla älyttömän hyvät yöunet. Seuraavana vähemmän. Mukaan ottamani kirja nimittäin piti sitten tosiaan huolen siitä, että kun pohjalla on riittävästi lepoa, lukukuntoa riittää aamun sarastukseen asti.

Silti en saanut John Casen (takakannen mukaan pseudonyymi) The Genesis Codea aivan loppuun asti. Täytynee lykätä viikonloppuun. Sääli, sillä kyseessä on varsin nautittava ja aiheestaan huolimatta kevytlukuinen jännäri, johon on sekoitettu mukavasti niin katolisen uskonnon ristiriitaisuuksia kuin genetiikkaakin.

Jollain tavalla uskontoa eksploiteeraava kirjallisuus kiehtoo minua. Varsinkin katolisen kirkon käyttö juonielementtinä viihdyttää minua kaikkein eniten - huvittaa, että se on vanhoillisuudestaan huolimatta, jos ei suoranaisesti mediaseksikäs, niin vähintäänkin fiktiivisen kirjallisuuden pin up -tyttö (poika?) numero uno. Liekö kyse siitä, että sillä on riittävästi yhtymäkohtia tutun luterilaisen kristinuskon kanssa, mutta se on silti jotenkin niin vieras ja kankeudessaaan käsittämätön - samaan ei islam kykene.

Jotenkin täysin asiaa tajuamatta tuli jopa poimittua tietyllä tavalla kovin ajankohtainen kirja, kun ottaa huomioon että uusi paavi on haussa. Genesis Code tuo jonkin verran esiin niitä sisäisiä jännitteitä joita katolinen kirkko on täynnä, saman kupolin alle on mahduttava monta eri saman aatteen tulkinnallista suuntausta. Juuri edesmenneen paavin myötä syntyi ns. Vatikaani II, jonka kansaa kosiskelevampi linja ei kaikkia miellyttänyt. Onko odotettavissa Vatikaani III, ja kumpaan suuntaan se aikoo kallistua, omiensa vai kansan?

En käsitä uskontoa tai uskontoja, ja minulla on niistä noin kolme kontillista ennakkoluuloja suuntaan jos toiseenkin. Ehkä siksi ahmin mielelläni niitä ruotivaa fiktiota. Genesis Codesta tuli mieleeni vajaa 10 vuotta sitten lukemani Glenn Kleierin jännäri The Last Day, joka käsittelee yhtä lemppariajatusleikkiäni: Mitä jos kristinuskossa on enemmänkin kuin hitunen totta, ja toinen tuleminen on käsillä. Miten monoliittiuskonto kuten katolinen kirkko suhtautuu asiaan, uskooko se edes että näin on käynyt? Kun Napoleonien lisäksi Jeesuksia on tusina per hullujenhuone plus tukullinen muita avohoidossa, kuka hulluista on se, joka ei olekaan kahjo? Ja kun helvetti pääsee irti, niin tarvitaanko siihen edes vanhaa vihtahousua lainkaan?

Kleierin kirja on mitä suurimmassa määrin viihdettä, kuten Casenkin jännäri, mutta arvostan sitä, että jännärigenren saralla luotetaan lukijoiden älykkyyteen ja jaksetaan tasaisin väliajoin julkaista tarinoita, jotka ovat muutakin kuin esim. superagenttien pullistelua sarjakuvamaisessa poliittisessa tapahtumaketjussa, joka antaa kehyksen lähinnä ammuskelulle, takaa-ajoille ja mukanokkelille strategisille vihollisen kyykyttämisille.

Tosin Dirk Pitt on silti sai-raan kova jätkä. 

 

Tänään joudun työmatkalle Ruotsiin. Tai siis Tukholman satamaan. Aikaa ei palaveroinnilta maissa käymiseen juuri ole, joten menee vähä luppoaika todennäköisesti hytin punkassa loikoiluun ja kirjan lukemiseen.

Itse asiassa hyvä että kerrankin pääsee hetkeksi pois, vaikka vain hyttiin kyhjöttämään, sillä viime syksynä lahjaksi saamani kirjat odottavat edelleen lukemista. Tänään siis aion juhlallisesti testata miltä Genesis Code ja lukeminen ylipäätänsä tuntuu.

Toivottavasti huomenna sataa ettei tule yhtään huono omatunto siitä, että upottaa nenänsä kirjaan. Tosin jossain Södermalmilla voisi piipahtaa Burger Kingissä, kun kerran mahdollisuus kerrankin on. Voisivat kyllä avata taas paikan Suomeen; Mäkkäri on liian kuivaa känttyä, Hese taas kamalaa lusikalla syötävää mömmöä.

Nyt menoksi, ettei laiva jätä.