Musiikki on tutkitusti verrattavissa huumeisiin, seksiin ja sen sellaiseen. Mietin vain, että minkähänlaista seksiä tai huumetta on se, että jää koukkuun johonkin yhtään kohtaan muuten täysin tyhjänpäiväisiä kappaleita. Johonkin 10-15 sekunnin mittaiseen tai jopa lyhyempään pätkään, jolloin päässä hetkellisesti helisee petollisen mukavasti.  

Ja sitten ne kappaleet pitää kuitenkin kuunnella kokonaan, koska itse asiassa - jälleen kerran tutkitusti - hekumapiste ei olekaan se täyttymys, auditiivisen orgasmin hetki, vaan juuri hetket ennen sitä. Se odottava tunne kun tietää, että justpian sinne ollaan tulossa, muttei ihan olla vielä siellä. Täyttymys on siis riippuvainen jopa ympärillään olevasta tyhjäkäynnistä, eikä toimi ilman sitä. Nautintoa ei synny vain soittamalla luupissa sitä yhtä kivaa kohtaa. Ja vaikka kiva kohta jo olisi mennyt ja biisi vielä jatkuu, se on kuunneltava loppuun. "Because I like to be held afterwards."

Etenkin pop-musiikkiteollisuus (mutta toki kaikki muukin aikamme kevyt musiikki) elää tästä tiedosta. Miksi tehdä kolme minuuttia täyttä timangia, kun riittää että siellä nöyhdän seassa on se yksi hippunen aitoa asiaa?

Ja mihin sitä sitten jääkään kiinni kun jää. Esimerkiksi nämä tällaiset paljon soineet poppirenkutukset soivat minulla tämän tästä pipodiskossa tai Spotify-myllyssä. 

Take That - The Flood: Esikertosäe. Kesto n. 18 sekuntia. Kahdesti. Siis peräti 12,5% kappaleesta. Ihan huippua.

Chisu - Etsijät: Ostinato. No sitähän saadaan sentään joka väliin. Menisi siis melkein jo orgioiksi koko kappale, ellei saisi valitettavan hyvin selvää sanoista.

Lady Gaga - Electric Chapel: Syntsatriolit. Kesto n. 3 sekuntia per laaki. Laakeja kaksi kappaletta. Neljässä minuutissa ja 12 sekunnissa. Siis 2,3% koko kappaleesta. Täydelliset pohjat. 

Näissä ottaa päähän aivan hillittömästi se, että se mikä popissa pitäisi olla tärkeintä - kertosäe - on pääsääntöisesti jopa kappaleen kaikkein heikoin osuus. Silti se on se, joka usein ärsyttävästi jää soimaan päähän samalla kun mieli haikaa sitä pientä pientä hyvää koukkua siellä välissä. Ja sen pienen hitusen takia ne roikkuvat mukana. Vähän kuin pysyisi yhdessä jonkun täydellisen törpön kanssa vain siksi että se on hyvä sängyssä, laittaa hyvää ruokaa tai osaa laskea vessan renkaan.

Kieltämättä välillä tuntuu että pop-teollisuus panee meitä halvalla. Ja mahdollisesti myös kuivana kakkoseen. Ja huvittavinta on, että moni meistä antaa sen suosiolla ja hymyillen tehdä niin.

 

No ei se mitään. Kuuntelee sitä hyviäkin kokonaisuuksia pääasiallisesti muutaman nautinnollisen sekunnin takia. Jopa pitkiä kokonaisuuksia. Ayreonin Fifth Extinction. 10 minuuttia ja 29 sekuntia, joista pidän jokaisesta paljonkin, mutta silti voin tuskin malttaa että päästään kahdeksan minuutin kohdalle. Tai Halo 3: ODST:n Finale, jota kuuntelen käytännössä viimeisten 12 sekunnin takia.

Tällainen meemiö pyörii enklanniksi siellä sun täällä blogoslaavian ja someslovakian rajaseuduilla. Jotkut ottaa yhden kohdan päivässä. Niin se kai pitäisi. Toiset lättää kaiken kerralla tuutista ulos. Niin minäkin teen. Ja vielä suomennankin kaiken lisäksi.

 

Päevä 1: Lempikappale

Voiko sellaista olla. Yleensä tulee vähäksi aikaa jumituttua johonkin, myöhemmin johonkin toiseen. Sillä ei ole väliä onko se uusi vai vanha tuttavuus.  Jo liki parikymmentä vuotta on kuitenkin puhuttelevimpien joukossa, aina pysäyttävänä, näin vanhemmalla iällä jopa kyynelkanavat hieman herkistävänä kummitellut Rushin Dreamline. Se nyt vain... on. 

 

Päevä 2: Vähiten lempikappale

Mitenköhän tämän tulkitsisi. Jotain korviaraastavan kamalaa, vai vain jotain joka jättää täysin kylmäksi? Hittiradiostahan sitä infernaalista tuubaa tulee koko ajan.  Mutta koska korviaraastavuuden lisäksi myös myötähäpeä on ihan järkyttävä tunne, jota ei musiikkia kuunnellessa halua kokea välttämättä edes ironisesti, niin pitää varmaan kallistua jonnekin blingirapin suuntaan. Cheekin Jippikayjei. Nimikin jo sanoo kaiken. Hei oikeesti, toi videokin. Voi itku.

 

Päevä 3: Kappale joka saa sinut onnelliseksi

Smashing Pumpkinsin Bring the Light. Tästä ei ole kahta kysymystäkään. Aika vakiosoitto töistä lähtiessä. 

 

Päevä 4: Nose kappale joka saa surulliseksi, tietty

Kow Otanin sydäntäsärkevän hieno Prologue - To The Ancient Land sydäntäsärkevän hienon Shadow of the Colossus -pelin soundtrackilta.

 

Päevä 5: Kappale joka muistuttaa jostakin ihmisestä

Ne ovat harvassa, mutta sanotaan Foo Fightersin Everlong. 

 

Päevä 6: Kappale joka muistuttaa jostakin paikasta

Yesin Leave it. Aikana, jolloin musiikki kuunneltiin kasetilta, tällä alkoi jokainen aamu kielikurssilla Ranskan Mentonissa, koostekasettini A-puolen ykkönen kun oli. Ylhäältä rinteeltä alas rantaan, muutaman kilometrin matkan, vilistin pyörällä alas. Ty-ty-ty-ty-tyt-tyt-tyy-väliosa osui aina erääseen risteykseen, jolloin piti oman turvallisuuden takia laskeutua jaloille ja taluttaa pyörä yli.

 

Päevä 7:  Kappale joka muistuttaa jostain tietystä tilanteesta

Hallucinogenin Shamanix. Muistuttaa kerrasta kun pääni räjähti.

 

Päevä 8: Kappale, jonka osaan ulkoa

Nuorempana tuli kai osattua käytännössä kaikki, mitä enemmän kuunteli. Kyllä ne sieltä selkärangasta tulevat vieläkin, mutta eivät ilman levyltä soivaa avustusta. Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen Elegian saattaisin tiukasti pinnistäen muistaa ilman levyapua. Kaunis. Niin kaunis. Osaan mä Tulkaa kotiinin kans, mutta siitä on tuubissa kunnollisena vain Loirin ällöversio. Sekin on pirun kaunis. Paitsi Loirin versiona.

 

Päevä 9: Kappale, jonka tahdissa osaat/voit tanssia

Konemusiikki. Jokin vanha klassikko. Raver's Naturen N-Sonic Dreams. Tää vain on kaikkien näiden vuosienkin jälkeen niin ihku.

 

Päevä 10: Kappale, joka saa sinut nukahtamaan

Kaikki akkojen revittelykappaleet. Nämä whitneyhoustonit, mariahcareyt, celinedionit sun muut, joiden kappaleissa ei tunnu olevan mitään tolkkua ja rakennetta, ainoastaan karkeat raamit sille, että tädit saavat esitellä ääntään. Tunnetaan toisinaan kai valheellisesti nimellä pehmo-R&B, totuudenmukaisempi määritelmä lienee ns. koru-ujellus. En linkkaa, tiedätte kyllä mistä puhun. Haukotus.

 

Päevä 11: Kappale suosikkiyhtyeeltäsi

No mikähän niistä nyt on sit niinku se suosikeista suosikein pumppu. Jotta en sanoisi Rushia ihan heti uudestaan, niin sanotaan sit vaikka Sonata Arctica ja vaikka toi The Vice. Siinä tapahtuu paljon juttuja. Tykkään siitä että tapahtuu paljon juttuja.

 

Päevä 12: Ylläripylläri, kappale yhtyeeltä jota vihaat

Emmä mitään vihaa. Mutta lienee kaikenlaista mitä... halveksun? Niinku se Cheek. Mutta koska sanoin sen jo, niin... Simply Redistä olen aina ihmetellyt, että miksi? MIKSI?! 

 

Päevä 13: Onko guilty pleasurelle luontevaa käännöstä? No siis kappale joka on sellainen.

Britney Spearsin Bombastic Love. Anteeksi.

 

Päevä 14: Kappale, josta kukaan ei olettaisi sinun pitävän

Emmä tiedä mitä muut olettaa. No mähän en juuri pidä pidä rapista/hiphopista, joten 2Pacin ja kumppaneiden California Love osunee sinne osastoon.

 

Päevä 15: Kappale joka kuvaa sinua

Neiti nahkahansikas, laulaa Limonadi Elohopea.

 

Päevä 16: Biisi jota diggailit, mut nyt vihaat

Ei niitä edelleenkään vihaa, mutta joihinkin väsyy täysin. Kliseiden kliseet, soittoradioiden vakiopoiminnat. Katkerin olen niin Rushin Tom Sawyerille kuin Red Barchettalle, tai itse asiassa niille kiljoonalle tiskijukalle, jotka eivät joko tunne tai uskalla soittaa mitään muuta Rushia kuin näitä kahta. Olin suorastaan yllättynyt ettei ensimmäinen Guitar Heron Rush-lohkaisuista ollut jompikumpi näistä. Noh, Rock Band ei sentään - valitettavasti - pettänyt.

 

Päevä 17: Kappale jonka kuulet usein radiosta

Radiota tulee kuunneltua nykyään lähinnä aamuisin. Radio Helsinkiä ja Njassaa (ja vain Njassaa), eikä mies juuri itseään toistele. Mutta joinain aamuina kun on pakko päästä nopeaan tahtiin ylös, aviomies räppäisee Voicen päälle. Vaihtoehtoina on joko vajota koomaan tai nousta pikaisesti ylös sulkemaan toosa. Sieltä Voicesta pärähtää joka kerran ainakin Happoradion Ahmat tulevat. Taidan kyllä ehkä vähän pitää siitä. 

 

Päevä 18: Kappale jonka toivoisit kuulevasi radiosta

Njassa kun lykkäisi räppänään Halo 3 ODST:n Finalen, niin kusisin sänkyyni. Hunajaa.

 

Päevä 19: Kappale lempialbumiltasi

No haloo, enhän mä osaa edes päättää sitä lempibändiä. Depeche Moden Songs of Faith and Devotion on kyllä sieltä ihan rakkaimmasta päästä ja I Feel You... Noh, voiko muka parempaa kopulaatiokappaletta olla. Rakenteellinen sisaruksensa Personal Jesus on liian ironinen.

;

 

Päevä 20: Kappale jota kuuntelet kun olet vihainen

Foo Fightersin The One. Tai Lily Allenin Fuck you. Riippuu siitä tekeekö mieli kuristaa joku vai vituttaako muuten vain.

 

Päevä 21: Kappale, jota kuuntelet kun olet iloinen

My Chemical Romancen Planetary (GO!). Tästä on muutenkin tuoreita hyviä fiiliksiä maaliskuun keikalta.

 

Päevä 22: Ja sit se, jota kun olet surullinen

Ismo Alangon Hengitä.

 

Päevä 23: Kappale, jonka haluat soittaa häissäsi

Tämäkö on se syy, ettei niitä häitä ole vieläkään pidetty vaikka naimisissa ollaan. En minä keksi. Nnnngh. White Wedding QOTSA-versiona ois kyllä kova. Mutta Josh Hommen pitäisi kyllä tulla esittämään se henkilökohtaisesti, livenä. Suostun myös neidonryöstöön. Olettaen että Josh suorittaa senkin henkilökohtaisesti. Livenä.

 

Päevä 24: Kappale, jonka haluat soitettavan hautajaisissasi

Herra paratkoon ei mitään hautajaisia. Mummeli pekonikääreessä uuniin ja sitten bileet. Niissä bileissä voisi käydä päinsä että laskuhumalan aikaan aamukuudelta kajautetaan Talk Talkin The Party's Over ja sit soitetaan porukalle taksit.

 

Päevä 25: Kappale, joka saa sinut nauramaan

Helppo. Koska olen helppo. Tenacious D:n Fuck Her Gently. Video on sit ei-perheen-pienimmille.

 

Päevä 26: Kappale, jonka osaat soittaa jollain soittimella

Chopinin Nocturnen No. 11 g-mollissa Op. 37 nro 1. Ihan pianolla enkä kainalolla. Joskus kauan sitten. Tuskin enää. Kaipaan pianoa. Nykyäänhän osaan soittaa lähinnä Guitar Herolla. Onneksi edes aika hyvin.

 

Päevä 27: Kappale jonka toivoisit osaavasi soittaa

Šostakovitšin konserton nro 2 opus 102 pianolle ja orkesterille, allegro-osa. Tarttis sen orkesterin kyl sit taustalle.

 

Päevä 28: Kappale joka saa sinut tuntemaan syyllisyyttä

Vähän vieras tunne, mutta niinkin halpa temppu kuin Satchmon What a Wonderful World Good Morning Vietnamin pommituskuvaston taustalla aiheutti teinitytölle kyllä kovaa häpeää siitä että kuuluu niin raakaan eläinlajiin kuin ihmiset.

 

Päevä 29: Kappale lapsuudestasi

Feed the Birds Maija Poppasesta. Pikkutytölle niin elokuvan kaunein kohta ja kappale itsessäänkin on parhaimpien joukossa mitä Disney-leffoista on ilmoille päässyt. Ihan silloin lapsena tämän ekan kerran kuullessani ei ollut vielä videoita, ja jouduin kuuntelemaan vinyyliä puhki kaivellessani visuaalista muistiani samalla.

 

Päevä 30: Suosikkikappaleesi tähän aikaan vuodesta

Ai niin kuin että olisi jotain vuodenaikaan kytkettyjä kestosuosikkeja? Ei ole. Viime aikoina varmaan paljon on sooitannossa ollut Foo Fightersia, koska uusi levy ja silleen. Eritoten kappale I Should Have Known. On se helvetin komea. Olen myös kuunnellut paljon Amaranthea ja yrittänyt epätoivoisesti määritellä onko se metallia vai euroviisuja.

Jotkut vanhat blogaajat ovat pitkään olleet kirjoittamatta, mutta yksi jos toinenkin on kaivautunut koloistaan, perustellut uusia blogeja jne. Tietenkin ongelma on, että into saattaa taas laantua alkuunsa, jos ei keksikään sen ensimmäisen pyrskäyksen jälkeen mitään sanomista.

Mutta jos elämässä vanha viisaus on "when in doubt, fuck" niin blogimaailmassa se lienee sitten "when in doubt, fuck with everything". Tähän sopii esimerkiksi listat. Kuten tämä. Katsokaa, ihan myös linkkailin. Ja laitoin isot animetissit heti alkuun.

 

Parhaat pelimusat top 5

5. Main Theme (Valkyria Chronicles)

 

4. Tour of Venice (Assassin's Creed II)

 

3. Finale (Halo 3: ODST)

 

2. Greatest Journey/Flood Rising/Halo Finale (Halo 3)

 

1. Prologue - To the Ancient Land (Shadow of the Colossus)

 

Jep, ei ainuttakaan Mariota, Zeldaa, tms. Onhan ne ikonisia ja silleen, toki, mutta kuitenkin sellaisia... rallatuksia. Sori. Olen enemmän dramaattisemman osaston ystävä. Grooveshark on muuten tosi ystävä, Spotifyn pelimusiikkitarjonta on aika ankea.

Onni on työpaikka ja toimiva ilmastointi. Musiikin kuuntelu ja ihan työkin maistuvat. Kotona helteessä meni ikuisuus ennen kuin sain edes jonkin osin matkakuvista johonkin rotiin. Tuossa sellaisia.

Täällä ihanassa ilmastoidussa ofiisissa musiikkia on tullut kuunneltua enimmäkseen kevyen sorttisessa hengessä (attack of spotify top 5!)

1. Hurts - Better than love
2. The Good Natured - Your body is a machine (Zebra and Snake Remix)
3. No More Kings - Obey the groove
4. The The - Good morning beautiful
5. Dead Can Dance - Black Sun 

Jonkin verran on siis vielä aikaa syksyyn ja alakuloiseen syysmieleen. Syysalakulon tunnistaa yleensä siitä, että alkaa tuo proge taas maistua. Vaikka onhan Rushin kesän alussa ilmestynyt sinkku ihan kiva jo nyt. Ja kun helle hellittää, kykenee ehkä jo rämpyttämään muovikitaraakin. 

Suomi ei päässyt finaaliin, ja kansa huutaa nyt vielä enemmän kuinka Eläkeläiset olisivat voineet pelastaa tilanteen. No eikä olisi. Jos yritetään edes vähän etsiä tämän vuoden kisoista samankaltaista esitystä, se olisi ollut Liettuan itä-eurooppalainen funk. Menikö finaaliin? Ei. Pärjäsikö viime vuonna Aven Romale? Ei. 

Nämä jos jotkut eivät ole olleet huumoriviisut. Eläkeläishuumorilla vasta olisi tosiaankaan saanut hävetä. Kuunhuiskaajien meininki ei ehkä purrut, mutta ainakaan ei tartte myöskään tuntea alemmuutta. Esitys oli puhdas, raikas, vankasti esitetty eikä väärinymmärryksen vaaraa ollut. Lepäsi puhtaasti sen varassa pitääkö tyylistä vai ei.

Se siitä jälkipyykistä, ja pidetään huolta siitä ettei alennuta länsinaapurin tasolle. Siellä on maansuru, koska naispuoliselta Neumannilta kuulostanut tennarityttö ei mennyt jatkoon. Ruotsalaisilla on tapana saapua kisapaikoille henkseleitään paukutellen - onhan itsestäänselvää että Ruotsi on finaalissa - ja miksipä ei, koska koskaan ei ole finaalista Ruotsi jäänyt puuttumaan. Isku on varmaan ollut kova. Tukekaamme veli-ruotsalaista näinä vaikeina aikoina, meillä sentään on vankka kokemus näistä rannallejääntijutuista.

On toki muistettava, että Ruotsin viisumania on useita kertaluokkia kovempi kuin meillä, ja varmasti suureksi osaksi sen takia, että pärjääminen on aina ollut niin hyvää. Iso osa maansurusta lieneekin huolta siitä, kärsiikö Melodifestivalen, Ruotsin katsotuin viihdeohjelma, yleisökadon tällaisen takapakin takia.

En toki tämän jälkeen väitä ettenkö olisi vähän pettynyt. En tosin Suomen pärjäämättä jäämisestä, vaan koko finaaliporukasta. Moni oma suosikkini jäi nuolemaan näppejään, ja jatkoon pääsijöistäkin suosikkini ovat lähinnä sitä vankkaa peruskamaa, joka pärjää aina ja josta pidän lähinnä niiden turvallisen tuttuuden takia. Mikään erikoinen ei päässyt finaaliin. Finaalissa ainoasta vähän erikoisemmasta (siis viisuympyröissä) oikeastaan vastaavat ne, jotka ovat sinne jo ilmaiseksi päässeet: Ranska, Espanja ja Saksa. 

Olen valmistautunut syyttämään uutta pisteytyssysteemiä, josta meillä suomalaisilla on jo omista karsinnoista karvasta kokemusta. Sekä semeissä että finaalissa puolet äänistä tulee Euroopan kansalta, toinen puoli ammattilaisilta. Mehän tiedämme jo vanhastaan mihin tämä johtaa. Nina Åströmiin.

On finaalissa toki varmasti kummankin osapuolen runsaasti suosimiakin, mutta epäilen että kaikki poikkeava on jäänyt rannalle keskinkertaisuutta suosivan pistelaskujärjestelmän takia. Ja koska kansan äänet varmasti jakautuvat tasaisemmin pitkin koko viisuspektriä siinä missä ammattilaisraadit ovat väkisinkin elitistisiä ja varmemmin tietyt ala-arvoisuudet ja muottiin sopimattomat tyylit yksimielisesti pois rankkaavia, raatiäänet dominoivat yksimielisyydessään lopputulosta.

Spekulaatiotahan tämä on, mutta siksi odotankin finaalin pistelaskua ja jälkeenpäin tulevia semifinaalien pisteytyksiä. Jos olen oikeassa, on mielenkiintoista nähdä aiheuttaako se yhtään keskustelua ja minkälaista sellaista. Viisut on kuitenkin kansanjuhla monessa maassa, meilläkin jollain tapaa, hiljalleen. Nykyinen malli yrittää viedä sen meiltä pois.

Muutenkin ärsyttää, että jos asiantuntijaäänestys jää pysyvämmäksi ilmiöksi, mitä se tekee laskelmointimieliessä kisaan lähetetyille kappaleille. Kyynisesti ottaen ne ovat jo nyt infernaalista kuraa ja hirvittävää laskelmointia, mutta jotenkin vielä hyväksyn sen että yritetään mielistellä Teppo Tavista, sen sijaan että aletaan tehdä musiikkia taas elitisteille. Eiköhän Edean Aavassa ollut jo ihan tarpeeksi.