Enpä uskonut koskaan tätä päivää enää näkeväni.

Noniin kaikki pienet tytöt ja pojat ja somehörhöt. Täti kertoo nyt teille siitä milloin suomalainen SoMe syntyi. Se ei ollut eilen, eikä viime viikolla. Ei edes silloin kun Twitter aloitti tai Facebook avasi ovensa maailmalle. Varsinkaan se ei syntynyt Jaikussa tai Qaikussa. Sen syntysija ei ollut edes Irc. Suomalainen, muutkin kuin yliopistohipit saavuttanut reaaliaikainen sosiaalinen media syntyi vuonna 1985. Sen nimi oli Vaxi. Sen keskusteluryhmät olivat eläväiset ja moninaiset ja käyttöliittymä hakkaa minkä tahansa tekstipohjaisen liittymän vielä tänäkin päivänä (ja muutaman graafisenkin). Kasvoin siellä pikkutytöstä aikuiseksi asti, ja se oli enimmäkseen todella hyvä asia. Se aika antaa ainakin perspektiiviä nykypäivälle ja rohkaisee levollisesti odottelemaan kuplan puhkeamista sekä tuhansien some-konsulttien ajautumista työttömiksi.

Vuonna 2003 Vaxi sulki ovensa, ja luulin että se oli sitten siinä. Tänä viikonloppuna se kuitenkin heräsi henkiin.

Siinä jälleennäkemisen riemussa oli melkein jäädä kakkoseksi kymmenenvuotishääpäivä. Joka sekin on aika makea juttu, koska minun ei koskaan pitänyt mennä naimisiin ja pidän edelleenkin avioliittoa instituutiona aika vähäisessä arvossa. No, ei pitänyt hankkia lapsiakaan. Kersa täyttää helmikuussa kymmenen. 

Olipas aika helvetin hyvä viikonloppu. 

Facebookissa on ryhmä "Silloin lapsuudessa 70-luvulla". Tuli itsekin kasvatettua ryhmän kuvasaalista tuolla Non Stop -kuvalla. Omasta hyllystä löytyy täydet vuosikerrat viimeistä lukuunottamatta. Viimeisestä vuosikerrasta on vain hajanumeroita sieltä täältä, noin kolmannes numeroista puuttuu. Niitä tulee aina kuikuiltua divareista, kun jonkin sellaisen ohi kävelee, mutta viime vuosina saalis on ollut erittäin laiha. Vanhoista hyviksi todetuista asioista pidetään kiinni kynsin hampain, nostalgiaikäiset ovat voimissaan, divareista ei popkulttuurin vanhoja, itseäni kiinnostavia helmiä hevillä löydä.

Syntyi aamiaispöydässä keskustelua divareista ja siitä, kuinka olennainen osa ne ovat olleet sekä omaa että miehen lapsuutta. Niihin sisältyy rakkaita muistoja alkaen pelkästä hyllyjen välissä hengailuista upeiden aarteiden löytöön. Surua tuottaa se, että todella maagisia hyviä divareita ei oikein enää löydä. Kaikki ne nuoruuden aarreaitat, jotka ehkä ovat jollain tapaa jopa vielä hengissä, eivät ole enää sitä mitä ennen olivat.

Itselleni katkerin viimeaikaisin divarimagian katoamisen tunne oli aivan vähän aikaa sitten Itäkeskuksessa, Hansasillan divarissa.

Kun opiskeluaikoina asuin Hoasilla Kauppakartanonkadulla, Hansasillan divari oli oma pikku opiskelijabudjetin keitaani. Kassan takana oli useimmiten täti-ihminen, jolla oli selkeästi itselläänkin sarjistietämystä ja -harrastaneisuutta plakkarissaan. Osasi kertoa milloin oli juuri uusimmat lempisarjikseni tulossa, osasi huikata jos johonkin hyllyyn oli ilmaantunut mahdollisesti minua kiinnostavia käytettyjä aarteita. En osaa sanoa paikan ultimaattisesta hyvyydestä mitään, mutta minua, ranskalaisen sarjakuvan, marvelin, dc:n ja dark horsen sekä star trekin ystävää, paikka palveli aina erinomaisesti.

Ilmeisesti aika ja kovat ajat ajoivat Hansasillan divarin ohi, ja paikka meni myyntiin. Nykyään sen omistaa ilmeisesti jokin kirjallisuudenopiskelija tms, joka huomasi myynti-ilmoituksen ja päätti aloittaa uuden elämän kauppiaana. Asiasta oli ihan hesarissakin. Valitettavasti omistajanvaihdos oli omalta kannaltani sama kuin divari olisi mennyt lopullisesti kiinni. Ei sarjakuvatuntemusta, ei sanottavasti edes sarjakuvakiinnostuneisuutta. Ei enää uusia ranskalaisia sarjakuvia myynnissä käytettyjen ohella. Sarjistarjonta sillisalaattia, epämääräistä halpiskamaa ja pikkulasten tavaraa. Suurin liikenne lienee lähinnä akkari-taskareissa. 

Surullista.

Ainoa onni on, että lapsella on kova akkarikiinnostus, eli paikka palvelee edes häntä. Hansasillan divari kykenee siis sentään edelleen siihen, että lapsi saa käsityksen siitä, ettei kaikkea tarvitse ja pidäkään ostaa uutena, ja että todellisia onnen hetkiä on löytää jotain, mitä ei enää kuvitellut löytävänsä.

Tuossa äskettäin julkaistiin uusi, kiillotettu versio LucasArtsin seikkailupeliklassikosta The Secret of Monkey Island.

En tykkää. Olisin voinut hyväksyä tietyn pikselien tuplauksen ja siistimisen sekä ääniraidan, mutta se, että touhu pannaan tyylillisesti niin uusiksi... Joo ei. Kyse ei ole niinkään tyylin uusimisesta itsessään, vaan siitä että hahmoista on tehty kenokaulaisia homoja. Naisetkin on ihan homoja.

Vanha MI:

Uusi MI:

Itse pelikuvassahan toki vanhan pelin hahmot olivat muutaman kymmenen pikselin kokoisia palikkatyyppejä, mutta silti niissä oli eloa. Ympäristöissä oli eloa. Peli oli tasapainossa graafisesti liikkuvien ja staattisten osien osalta. Uusi versio sen sijaan on jotenkin täysin hengetön. Sievää on, joo joo, mikään ei hengitä.

Miksi siis maksaisi uudesta versiosta, kun voi kaivaa vanhan hyllystä? Se on edelleen ihan yhtä hyvä. Eikä häiritse palikkamaisuus yhtään, koska kuten sanoin, osaset ovat tasapainossa keskenään.

Siinä samalla kun potkaisin dos-emulaattorin pydeen tuli siirrettyä vanhasta konepömpelistä läppärille pari muutakin kultaista vanhusta. Oli jännä huomata, miten PC-peliaikoinani tuli käytännössä keskityttyä melkein täysin seikkailu-, simulaatio- ja strategiapeleihin. Action-puolta edustivat lähinnä erilaiset flipperit. Muut action-kamat ja RTS:t tulivat kuvioihin vasta Windows-aikakaudella ja lopulta heltyessäni konsolipelaajaksi.

Aikoinaa eniten koneessa pyörivät tietenkin alkuperäinen Civilization ja sitä enemmän minua aina viehättänyt Colonization. Settlers ja Settlers2 valvottivat yötolkulla. Polkujen ja jakelureittien managerointi oli todella koukuttavaa, ja koko homma pantiin kolmososassa ihan paskaksi, kun polut jostain syystä päätettiin poistaa. Jumalauta, poluthan olivat koko pelin ydin, joka teki siitä yksilöllisen muihin mikromanageripeleihin verrattuna.

Seikkailupelien lisäksi diggailin kovasti myös vielä puzzlemaisempia Goblins-pelejä, joiden tyyppiset pulmailut ovat käytännössä kuolleet. Iloitsin aika lailla, kun Wiille tuli Zack & Wiki, sillä siinä on samanlainen idea, vaikka se ei ole ollenkaan niin ihanan pölhö kuin Goblinsit.

Jo 80-luvun alussa Spectrumilla pakkomielteisesti pelaamastani Manic Minerista pystyn edelleen vetämään täysin selkärangalla ensimmäiset kymmenisen tasoa. Hauskaa, että vanha PC-käännös on jo nostalginen hatunnosto aikana, jolloin katsottiin vielä pikemminkin eteenpäin kuin taaksepäin.

Samaisella 80-luvulla jo pohjimmiltaan muodostuneen tulevan ammattisuuntaukseni takia Mad TV -televisioasemasimulaattori jaksaa myöskin viihdyttää minua edelleen. Sääli ettei alun perin saksalaistekoisen pelin kakkososasta koskaan tehty englanninkielistä versiota.

Mitä te muistatte lämmöllä pelaamisuranne aamupäivästä?

Tuossa alla pieni, täysin subjektiivinen kokoelma kivoista. (Jostain syystä alkuteksti sit bugasi flash-konversiossa, jee jee)

Siitä taitaakin olla sellaiset kuusitoista vuotta, kun viimeksi olin koulun kevätjuhlassa. Oli ihan mekko päällä. Minullakin. Tuntui oudolta olla paikalla vanhempana eikä oppilaana. Olen edelleen 15.

Mutta eipä paljon ole muuttunut omista ajoista, lapsikatras on tosin huomattavasti kansainvälistynyt. Olin jotenkin hyvin ylpeä Pojan luokanopettajasta, joka osaa ääntää ne kaikki vieraskieliset nimet huolellisesti ja luonnollisen oikein. Itse kun en olisi, vaikka pidänkin itseäni omahyväisesti lahjakkaana kieli-ihmisenä. 

Niin ne juhlat. Tunnissa selvittiin ohjelmasta, jonka nolouspitoisuus seuraa samoja perinteitä kuin minunkin lapsuudessani. Suurin muutos omaan lapsuuteni lienee kai vain digiprojektori, ääninauhalta tuleva musiikki (Vuokko Hovattaa, hienoa!) ja se, että Suvivirsi laulettiinkin vasta lopuksi eikä heti aluksi.

Mutta eivät olleet ottaneet käyttöön sitä kamalaa uutta, yksinkertaistettua versiota suvarista. Hyvä niin, sillä on joitain asioita, joita näin vanha pakana ei siedä muutettavan, ja yksi niistä on Suvivirsi.

Vaikka lentäviä autoja ei tulekaan, koska niitä ei tarvita. Ja koska kalloon kytkettävät nettipuhat ovat nykypäivän valossa pikemminkin steampunkia kuin cyberpunkkia, niin haluan silti seuraavaksi tietokoneekseni tällaisen.

All-In-One Victorian PC From Steampunk Jake Von Slatt