Olen tässä pari viikkoa mennyt aika vähällä unella. Harvemmin muodostuu peliin sellainen intohimo (tai pakkomielle, ihan miten vain) kuin mitä tapahtui Assassin's Creed 2:n kanssa.

Diggailin kovasti ykköstäkin, mutta siinä oli puutteensa ja hankaluutensa, jotka pitivät huolen siitä, että pelin pystyi laskemaan käsistään suht huoletta. Itse asiassa se on vieläkin vähän kesken.

Tämä kakkososa sen sijaan vei minut täysin mennessään. Raptrin laskuri sanoo että olen kuluttanut elämääni 54 tuntia tuon eteen, ja vaikka tarina on nyt läpi ja elämäni ensimmäiset täydet tuhat saavutushoropistettä on kerätty, puuhaa olisi vielä varmaan niin, että saisi 60 tuntiakin rikki ihan hyvin. Mutta ehkä nyt voi jo laskea sen käsistään ja antaa tilaa muillekin elämän osa-alueille (kuten nukkumiselle).

Miksi se sitten on niin hyvä? Hyvin toimivaa katoilla juoksua, kiipeilyä, päheitä salamurhatemppuja. Riittävästi puuhaa juonen lisäksi, ja ykkösosan parjattu itseään toistavuus on pyritty korjaamaan - aika onnistuneesti. Ja ennen kaikkea aivan helevetin päheä pelimaailma. Renessanssi-Italia. Hei miettikää nyt. Renessanssi-Italia! Firenze ja ennen kaikkea Venetsia. Olen ollut Venetsiassa vaahtosammuttimen kokoisena, ja olen tähän päivään asti luullut että minulla on sieltä vain yksi muisto - herääminen kiukkuisena rattaissa päiväunilta, kun Pyhän Markuksen katedraalin kellotorni alkaa moikata. Mutta on minulla ilmeisesti muitakin, koska Dogen palatsin nurkka ja aukea kohti rantaa saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Pitäisi kai käydä näin aikuisenakin.

Ykkösosa pitäisi periaatteessa olla pelattuna - tai ainakin tarina jostain spoileroituna - jos meinaa kakkosta pelata, sillä se jatkuu tismalleen siitä, mihin ykkönen loppui. Ja samoin tulee käymään kolmosen kanssa, sen verran tyylikkääseen WTF-osastoon päädyttiin kun lopputekstit pärähtivät ruutuun. 

Tarina itsessään on ilmeisesti kirjoitettu rankan lääkityksen tai sen täydellisen vailla olon alla, sen verran reippaasti mennään "kaikki liittyy kaikkeen, ja maailmaa hallitsevat salaliitot"-osastolle. Mutta toisaalta se on hyvin kiinnostavaakin, koska monet historialliset henkilöt, rakennukset ja faktat seikkailevat juonessa monilta osin kuitenkin ihan totuudenmukaisissa rooleissa. Tietenkään ratkaisevissa kohdissa eivät. 

Jos miinuspuolia pitää hakea, niin tietty yleishelppous. Esimerkiksi kun hoitaa asiansa oikein, pelin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen rahasta ei ole enää koskaan puute. Taistelut ovat iisejä ja edelleen suht huijattavissa läpi torjuntahyökkäyksillä niin kuin edellisosassakin. Toisaalta hauskoja lisäyksiä on tullut taisteluun niin paljon, että tekee mielikin pelata aika paljon "reilusti" saadakseen irti iloa muun muassa siitä, miten siistiä on keihästää vastustaja omalla aseellaan. Myös salamurhatemppuja on lisää, lempparinani on alligaattorimaisesti heinäkasassa uhrin vaaniminen.

Toisaalta, jotkut tehtävät ovat muuhun pelin reiluun vaikeustasoon nähden törkeän paljon vaikeampia. Kuten suurin osa kilpajuoksuista. Harvoin on tullut tarve heittää ohjain seinään, mutta nyt kävi pari kertaa kyllä mielessä.

AC2 on itselleni siinä mielessä todella harvinaislaatuinen peli, että se on ensimmäinen tuhannen horopisteen peli, josta olen jaksanut tosiaan kerätä ne kaikki tuhat pistettä. Liian monessa pelissä achievementit tai trophyt ovat niin työn ja tuskan tai moninpelipelleilyn takana, ettei jaksa innostaa. Sen sijaan nyt achievementeista jokaisen voi sanoa olevan ihan tavallisen peruspelaajankin eikä vain pakkomielteisen kompletionistinörtin saavutettavissa. Eikä tämä tosiasia silti tee niistä yhtään sen vähemmän saavutuksia. Etenkin kaiken maailman järjettömään keräämiseen ja grindaamiseen perustuvat "kestääkö perse"-achievementit ottavat yleensä päähän suunnattomasti, joten suuri ilo on se, että niitä on AC2:ssa vain yksi, ja sekin on todella reilu ja siedettävissä mittasuhteissa pidetty. 

Hardcorettajat voivat pitää edellämainittua nynnyilynä, mutta väittäisin että valtaosa ihmisistä haluaa pitää hauskaa koko rahan edestä ilman, että pitää tuhertaa perse ruvella ja ottaa lomaa töistä. Tämä lienee osaksi syy sille miksi en koske WoW:iin pitkällä tikullakaan. 

Minulle tämän viikon suurta parhautta on synkistelystä huolimatta tämä.

Felicia Day tekee paatuneimmastakin heterovaimosta lepakon.

www.watchtheguild.com

No, kattokaa nyt ihmeessä. WoW-nörtit ainakin.

Tuossa äskettäin julkaistiin uusi, kiillotettu versio LucasArtsin seikkailupeliklassikosta The Secret of Monkey Island.

En tykkää. Olisin voinut hyväksyä tietyn pikselien tuplauksen ja siistimisen sekä ääniraidan, mutta se, että touhu pannaan tyylillisesti niin uusiksi... Joo ei. Kyse ei ole niinkään tyylin uusimisesta itsessään, vaan siitä että hahmoista on tehty kenokaulaisia homoja. Naisetkin on ihan homoja.

Vanha MI:

Uusi MI:

Itse pelikuvassahan toki vanhan pelin hahmot olivat muutaman kymmenen pikselin kokoisia palikkatyyppejä, mutta silti niissä oli eloa. Ympäristöissä oli eloa. Peli oli tasapainossa graafisesti liikkuvien ja staattisten osien osalta. Uusi versio sen sijaan on jotenkin täysin hengetön. Sievää on, joo joo, mikään ei hengitä.

Miksi siis maksaisi uudesta versiosta, kun voi kaivaa vanhan hyllystä? Se on edelleen ihan yhtä hyvä. Eikä häiritse palikkamaisuus yhtään, koska kuten sanoin, osaset ovat tasapainossa keskenään.

Siinä samalla kun potkaisin dos-emulaattorin pydeen tuli siirrettyä vanhasta konepömpelistä läppärille pari muutakin kultaista vanhusta. Oli jännä huomata, miten PC-peliaikoinani tuli käytännössä keskityttyä melkein täysin seikkailu-, simulaatio- ja strategiapeleihin. Action-puolta edustivat lähinnä erilaiset flipperit. Muut action-kamat ja RTS:t tulivat kuvioihin vasta Windows-aikakaudella ja lopulta heltyessäni konsolipelaajaksi.

Aikoinaa eniten koneessa pyörivät tietenkin alkuperäinen Civilization ja sitä enemmän minua aina viehättänyt Colonization. Settlers ja Settlers2 valvottivat yötolkulla. Polkujen ja jakelureittien managerointi oli todella koukuttavaa, ja koko homma pantiin kolmososassa ihan paskaksi, kun polut jostain syystä päätettiin poistaa. Jumalauta, poluthan olivat koko pelin ydin, joka teki siitä yksilöllisen muihin mikromanageripeleihin verrattuna.

Seikkailupelien lisäksi diggailin kovasti myös vielä puzzlemaisempia Goblins-pelejä, joiden tyyppiset pulmailut ovat käytännössä kuolleet. Iloitsin aika lailla, kun Wiille tuli Zack & Wiki, sillä siinä on samanlainen idea, vaikka se ei ole ollenkaan niin ihanan pölhö kuin Goblinsit.

Jo 80-luvun alussa Spectrumilla pakkomielteisesti pelaamastani Manic Minerista pystyn edelleen vetämään täysin selkärangalla ensimmäiset kymmenisen tasoa. Hauskaa, että vanha PC-käännös on jo nostalginen hatunnosto aikana, jolloin katsottiin vielä pikemminkin eteenpäin kuin taaksepäin.

Samaisella 80-luvulla jo pohjimmiltaan muodostuneen tulevan ammattisuuntaukseni takia Mad TV -televisioasemasimulaattori jaksaa myöskin viihdyttää minua edelleen. Sääli ettei alun perin saksalaistekoisen pelin kakkososasta koskaan tehty englanninkielistä versiota.

Mitä te muistatte lämmöllä pelaamisuranne aamupäivästä?

Tuossa alla pieni, täysin subjektiivinen kokoelma kivoista. (Jostain syystä alkuteksti sit bugasi flash-konversiossa, jee jee)

Pyhittääkkö osa sunnuntaista työn teolle, jotta pääsisi viimeisenä työpäivänä ennen lomaa hieman helpommalla?

Vai lorviako sängyllä pelaamassa Paper Mariota?

Vaikeeta, vaikeeta.

Ois peliale.

Kun katsoo listaa, niin tuntuu pikkaisen huijaukselta. Paria poikkeusta lukuunottamatta ovat olleet ehkä jotain Prismoja ja Anttiloita lukuunottamatta pelipuotien alekamaa ja laitteiden kylkiäisiä jo vähintään puoli kevättä.

Hyllyjen tyhjennystä sumutustaktiikalla siis lähinnä. Voiko esim. jonkun PS2-Simpsoneiden hintaa enää edes alentaa ilman että joutuu maksamaan porukalle, että vievät ne hyllyistä poies.

Ja missä ovat kaikki AAA-luokan Wii- & DS-tittelit? Olisi ne vuosia vanhat julkaisupelit esimerkiksi voinut kehdata jo panna hetkeksi oikeaan aleen, eiksjoo?