Olen tässä pannut merkille mielenkiintoisen kukkahatutätikohtausten vyöryn, kun ilmoitettiin että markkinoille tulee uusi nuorten tyttöjen lehti, jossa käsiteltäisiin myös muotia ja ulkonäköasioita. Kansa nousee takajaloilleen, alkaa mustamaalaamiskampanja. Yhtiön hieman vanhemmille tytöille suunnattu lehti otetaan hampaisiin ja luetaan kuin piru raamattua. Taas on saatana päässyt irti, ja eikö kukaan ajattele lapsia?

Yhtäkkiä se vanhemmillekin tytöille suunnattu lehti on hirveä väärien ajatusten hautomo. Toisaalta kukaan ei mainitse muiden yhtiöiden vastaavia lehtiä. Kukaan ei revi pelihousujaan  myöskään Prinsessa-lehdestä tai W.i.t.c.h.istä. 

Yhtäkkiä on kuitenkin taas niin väärin, että nuortenlehdissä puhutaan tytöistä, pojista, vaatteista, meikeistä ja musiikista. Se niin vääristää nuorten minäkuvaa. Sillä nuorethan ovat kritiikittömiä tyhjiä astioita ja nuorisolehdet vastuuttomia verenimijöitä, jotka eivät yhtään välitä mitä kirjoittavat. 

Todellisuudessa aikuisten pillastuminen heijastaa jotain vieläkin huolestuttavampaa. Sitä, että hyvä nuoruus on sellainen, jonka aikuiset sanelevat. Kaikki muu on huonoa nuoruutta. Syntipukiksi halutaan toki leimata siitä kaupalliset hyötyjät, he ovat huonon nuoruuden sanansaattajia, vaikka yhtä lailla näiden tahojen kritisointi on sitä samaa ylhäältä alaspäin nuoruuden sanelua. Siinä välissä ovat ne nuoret, joilta ei kysytä.

Toisinaan tekopyhä nuorison varjelu omalta itseltään saa jopa surkuhupaisia ulottuvuuksia. Olen kuullut vanhemmista, jotka eivät lue perinteisiä satuja lapsilleen, koska ne esimerkiksi vääristävät sukupuolirooleja ja korostavat luokkaeroja. Prinsessa Ruusunen on siis vaarallinen, koska prinsessa ei ole aktiivinen oman elämänsä sankari, vaan sadaksi vuodeksi uneen vaipuva perinneneito, joka ei pelastu ennen prinssin saapumista. Sillähän ei ole merkitystä että kyseessä on satu, koska vanhemmat uskovat etteivät heidän lapsensa erota todellisuutta kuvitelmasta.

Välillä vain tuntuu, että tässä nimenomaan aikuiset eivät erota kuvitelmaa todesta tai ovat liian laiskoja opettakseen sitä eroa lapsilleen. Yhä enemmän vaikuttaa pikemmin siltä, että sen sijaan, että ilolla selitettäisiin miksi asiat ovat niin kuin ne ovat ja mitä eroa niillä on, pyritään siivoamaan pois varsinkin kaikki se, mikä ei ole yksiselitteisen totta. 

Se ei ole vastuun kantoa, vaan sen pakoilua. 

Paavo Arhinmäki on tyrmistynyt, kun avopuolisoille ei haluta antaa samantyyppisiä oikeuksia kuin aviopuolisoille. Niin tyrmistynyt, että tulkitsee avoliiton olevan epähyväksytty parisuhdemuoto.

En ymmärrä.

Toki minäkin olen aina luullut, ja tuskin luulen edes väärin, että on täysin normaalia että asutaan yhdessä myös ns. susiparina. Mutta on myös ihan normaalia elää ilman erinäisiä vakuutuksia. Eikä se ole väärin.

Mutta se on valinta.

Avosuhde on kahden ihmisen valinta elää ilman parisuhteellisia juridisia velvotteita ja oikeuksia. Aivan samaan tapaan kuin koti- tai henkivakuutuksen ottamatta jättäminen on valinta maksaa omasta pussista jos jotain tapahtuu.

Nyt kuitenkin siis avokkien pitäisi saada kompensaatiota, oma panoksensa pois, jos toinen on tullut hyötyneeksi yhteistaloudesta enemmän kuin moraali sallii. Minä vain kysyn, että miksi evät menneet naimisiin? Kukaan kun ei sitä naimisiinmenoa todellakaan estä. Vakuutus voi jäädä saamatta jos on vastuuton ja ylisairas, mutta maistraattiin voivat kävellä oikeasti ketkä vain, jotka eivät ole serkkua lähempää sukua. 

Jos avioliiton vieroksuminen on jokin aatteellinen juttu, niin kyllä siitä pitää olla sitten valmis jotain maksamaankin. Miksi riskin otto pitäisi maksattaa jollakulla muulla? Eihän kukaan kehtaa vakuutusyhtiöltäkään rahaa vaatia, ellei omista sitä vakuutusta.

Kyse ei ole siitä mitä esim. 20 vuoden avosuhteen jälkeen osapuolet ansaitsevat uhrauksistaan. Toki varmasti oikeasti ansaitsisivat moraalisesti erinäisiä asioita. Mutta valinta on myös ollut heidän alusta alkaen. Ja he ovat päättäneet valita oikeuden ja velvollisuuden hoitaa asiat keskenään ja vain keskenään, jos tulee ero tai kuolema. Miksi heidän valintaansa pitäisi halventaa tai ruveta holhoamaan?

Kysehän ei ole mistään syrjinnästä tai vainosta, jonka takia epätasa-arvoista asemaa pitäisi oikeasti korjailla. Ainoa epätasa-arvo olisi se, että ei annettaisi mennä naimisiin tai rekisteröityyn parisuhteeseen. Ja sitähän ei ole sen jälkeen kun seksuaalivähemmistötkin saivat oikeuden sanoa tahdon.

Ei pitäisi provosoitua kun provosoidaan. Ei myöskään pitäisi lukea lehtien ja blogien kommenttilaatikoita. Jukka Relander, mielestäni usein varsin jalat maassa tarpova, selkopuheinen ja pohdiskeleva mies, otti ja päivitteli monilapsisen perheen elämää rajoitteineen. Eikös heti ensimmäinen kommentti (miksi luin, miksi miksi) ollut käytännössä kermaperseeksi haukkumista.

Suoraan sanoen vituttaa kaikki nykypäivän vertaamiset johonkin viime vuosisadan alkupuolelle ja jeesustelu siitä, kuinka poispilattuja nykypäivän ihmiset ovat. Ennen jaksettiin 10 penskaa ilman sähköjä ja lähikauppaa ja siivottiin siinä työn sankarina navettakin itse. Jes, jes. Ja hiihdettiin 30 kilsaa kouluun kesät talvet sudet kannoilla ulisten. Jes, jes, ooh! Samaan hengenvetoon kuitenkin usein myös taivastellaan, kuinka lapsista pitää välittää ja kun ei sitäkään kunnolla nykyään tehdä.

Ihan vain muistutuksena sinne 80 vuoden taakse. Lapsen arvo ei siihen maailman aikaan ollut puoliakaan siitä kuin nykyään. Penskoja tehtiin 10, jotta edes osa selviäisi aikuisiksi. Siellä ne pyörivät navetan lattialla mamman lypsäessä, joko keskenään toisiaan vahtien tai jos ikää oli jo jonkin verran, niin hyppyset utareissa itsekin tai pankkoa siivoten. Lapsia myös myytiin ja ostettiin. Siinä teille sitä vanhan hyvän ajan huolenpitoa.

Väitän, että silloin ennen vanhaan oli nimenomaan helpompaa, koska ei tarvinnut kärsiä kaiken maailman kyylien ja kukkahattutätien jatkuvasta jeesustelusta ja kyttäämisestä. Penskat ajettiin pihalle pois tieltä, eikä niitä siellä kukaan vahtinut. Jos tekivät pahojaan, saivat remmistä. Jos olivat poissa silmistä ja pahan teosta mahdollisimman pitkään, sen parempi, jäipähän aikaa tehdä kotitöitä. Ei tarvinnut raahailla mihinkään harrastuksiin ja kouluihin. Ovi oli auki, siitä vaan ulos harrastamaan mitä mieleen juolahtaa. Ja kouluun kuljettivat ihan omat jalat ihan ilman vieressä paapomista. Itsekeskeistä, kuritonta pikkupirua sai tirvaista jos siltä tuntui, eikä naapurin eukko kuin nyökytellyt hyväksyvästi päätään: lapset kuriin.

Nykyään lapsia ei voi tuoda työpaikalle nuohoamaan lattioita. Heitä ei voi panna hommiin heti kun jalat kantaa. Ei voi piiskata vaikka mieli tekisi. Ei voi panna pienestä pitäen päiväksi pihalle omin nokkineen, tai naapuri soittaa sossulle. Ei voi jättää pakottamatta harrastamaan (ja kuskata harrastuksiin), ettei aleta pitää huonona vanhempana. Jos kiusataan koulussa, ei saa sanoa että oma vikasi kun olet nenäkäs ja itsekeskeinen, ettei tule traumoja ja sossun täti. Jos itse kiusaa koulussa, pitää ymmärtää että kiusaaja onkin uhri, eikä saa antaa remmistä tai tulee traumoja ja sossun täti. Ei saa jättää pientä nahistelua omaan arvoonsa ja antaa penskojen hoitaa itse omat asiansa - tai tulee traumoja ja sossun täti.

Jos kermaperseitä etsitään, niin ne ovat siellä 80 vuoden takana menneisyydessä navetassa. Lehmätkin omasta takaa.

 Enpä uskonut koskaan tätä päivää enää näkeväni.

Noniin kaikki pienet tytöt ja pojat ja somehörhöt. Täti kertoo nyt teille siitä milloin suomalainen SoMe syntyi. Se ei ollut eilen, eikä viime viikolla. Ei edes silloin kun Twitter aloitti tai Facebook avasi ovensa maailmalle. Varsinkaan se ei syntynyt Jaikussa tai Qaikussa. Sen syntysija ei ollut edes Irc. Suomalainen, muutkin kuin yliopistohipit saavuttanut reaaliaikainen sosiaalinen media syntyi vuonna 1985. Sen nimi oli Vaxi. Sen keskusteluryhmät olivat eläväiset ja moninaiset ja käyttöliittymä hakkaa minkä tahansa tekstipohjaisen liittymän vielä tänäkin päivänä (ja muutaman graafisenkin). Kasvoin siellä pikkutytöstä aikuiseksi asti, ja se oli enimmäkseen todella hyvä asia. Se aika antaa ainakin perspektiiviä nykypäivälle ja rohkaisee levollisesti odottelemaan kuplan puhkeamista sekä tuhansien some-konsulttien ajautumista työttömiksi.

Vuonna 2003 Vaxi sulki ovensa, ja luulin että se oli sitten siinä. Tänä viikonloppuna se kuitenkin heräsi henkiin.

Siinä jälleennäkemisen riemussa oli melkein jäädä kakkoseksi kymmenenvuotishääpäivä. Joka sekin on aika makea juttu, koska minun ei koskaan pitänyt mennä naimisiin ja pidän edelleenkin avioliittoa instituutiona aika vähäisessä arvossa. No, ei pitänyt hankkia lapsiakaan. Kersa täyttää helmikuussa kymmenen. 

Olipas aika helvetin hyvä viikonloppu. 

Yllä oleva havainnekuva kertoo karua kieltä siitä, mitä tapahtuu, kun vanhemmat eivät koe olevansa velvollisia käyttämään tervettä järkeä ja vahtimaan kakaroitaan.

Terve, Amerikka, täältä tullaan!