Voi näitä lamapuheita. Koko viikon lehdet ovat olleet täynnä säästövinkkejä sun muuta. Vanha juttuhan on se, että mitä enemmän sitä lamaa lietsoo, sitä varmemmin se tulee, koska ihmiset panevat kukkaronsa säppiin. Samaa aikaan työpaikoilla tietenkin kuhisee. Muutamilla liitoilla on taas sopimuskierrokset päällä, lakon uhkaakin väläytellään, firmat uhkailevat tiukoilla ajoilla. Tunnelma on kireä lähes kaikkialla.

Mitä ajattelee pieni ihminen, joka pitää sekä ammattiliittoja että markkinataloutta ylipaisuneina kaskelotteina, joille kummallekin pieni ihminen on pelkkä peliväline? Pieni ihminen ajattelee surkeana, että pitääkö sittenkin laittaa talvilomalle varatut lomarahat mieluummin piiloon kuin alkaa suunnitella matkaa? Kuulostaa naurettavan pinnalliselta, mutta vaikeiden aikojen keskellä ihmisten onnellisuus on yleensä hyvinkin naurettavista asioista kiinni.

Pahin lama ei ole se, mikä heijastuu rahapusiin, vaan se, joka kummittelee korvien välissä. Jos ennakoin taloudellista tilannetta säästämällä rahani, vältän ehkä vaikeat ajat jääkaapissa. Toisaalta saatan pihtaamalla edesauttaa yleistä markkinoiden laskua vielä lisää. Ja päälimmäisenä syvennän pääni sisäistä henkistä lamaa.

Vitutus ja masennus ei sekään ole terveellinen asia kansantalouden ja vaikkapa pienen ihmisen työnantajan kannalta. Työteho putoaa, jälki huononee, kun pienen ihmisen mielessä ei ole porkkanaa, jolla porhalletaan etapilta etapille.

Etappeja pitää olla, eivätkä niiden välit saa olla liian suuret. Jos niitä joutuu poistamaan, juoksu muuttuu tuskaisaksi nilkutukseksi, kun maaliviiva ei ole enää näkyvissä. Yksi tällainen maali ja päämäärä on ollut satumainen viikko talvella, jolloin uppoudutaan tuhluuseen ja räävittömään todellisuuspakoon, koska sillä jaksaa taas puoli vuotta seuraavaan lomaan. Nyt en tiedä uskallanko sen toteuttaa.

Toisaalta, järjellä ajatellen, mitä tässä stressaamaan? Olen viimeisen parin vuoden aikana joutunut useampaan otteeseen miettimään, että mitä jos menee työ alta? Olin pitkään paniikissa, mutta jouduin lopulta toteamaan, että on sitä loppujen lopuksi pahempiakin koettu. Velkaa ja autoa ei ole ja huollettavia löytyy, joten jos perheen kollektiivinen penninvenytystaito ei riittäisi, ainakaan ei tarvitsisi tapella sossun tätien kanssa ihan perusasioista. Enää en pelkää, mutta ihmettelen miten jaksan?

Etappien tarvekin on tosin hyvin suhteellista, kuten myös niiden laatu. Mitä mielekkäämpi työ, sitä pienemmän ovat vaatimukset etappien luonteelle ja sitä suurempia saavat välimatkat niiden välillä olla. Raskaan vuoden jälken mietin kesälomalla jopa ihan vakavasti, että jos heittäytyisi sittenkin omaehtoisesti työttömäksi etsimään sellaista toimeentuloa, joka antaisi enemmän kuin ottaisi. Jotta työ itsessäänkin sisältäisi jälleen mielekkäitä etappeja.

Tavalla tai toisella esimerkiksi pelialalle ujuttautuminen tuntuisi mielekkäältä, varsinkin kun jälleen vastikään juttelin erään pelifirman edustajan kanssa siitä, että esimerkiksi pelijournalismissa on edelleen aivan liian vähän naisia. Jopa niin vähän, että vaivaiset kolme kolumnia Pelaa-lehdessä ovat ehtineet tehdä naamani tutummaksi kuin olin olettanut. Syöhän naisten puute toki pelijournalismin ja sen kanssa yhteistyötä tekevän pelialan uskottavuutta. Eritoten siksi, että pelejä yritetään suunnata yhä enemmän myös naisten ja koko perheen makuun niin, että ei enää riitä, että ylipuhuu aikuiset ostamaan pelejä lapsilleen, vaan pitää saada aikuiset myös pelaamaan niitä pelejä lastensa kanssa. Suomalaisessa kentässä pelijournalistinen vastuu lepää kuitenkin käytännössä täysin miehisillä harteilla - asiansa osaavilla sellaisilla toki - mikä kytkee pelaamisen mielikuvatasolla väkisinkin edelleen liikaa poikien ja pikkupoikien harrastukseksi. Koska rakastan pelejä, sieluani riipii se mielikuva, varsinkin kun se on väärä.

Joskus taloudellinen lama voi kasvattaa niin suuren henkisen laman pelon, että siitä saattaa jopa olla hyötyä. Blogimaailmasta löytyy muutama rohkaiseva esimerkki kuten Mari ja Medis, jotka päättivät haluta pikemminkin tehdä töitä elämän ehdoilla eikä toisin päin. Se mietityttää minua usein. Ruusuilla tanssimistahan se ei ole, mutta kummatkin vaikuttavat aivan eri tavalla tyytyväisiltä - eivät rikkinäisiltä - kuin millaiseksi omat tuntemukseni koen nykyään aivan liian usein.

Miksi suomalaiset eivät käytä IP-tv:tä? kysyy Afterdawn.com otsikossaan uutisoidessaan DigiTodayn uutisoinnin eurooppalaisesta IP-tv:n katselusta ja Suomen jäämisestä muiden jälkeen. Uutisen mukaan myös lautasantenneja on vähän.

Tuntuu aika hölmöltä kysymykseltä, jos vähänkään miettii suomalaisia käytäntöjä. Antenni- ja kaapelitelevisioverkko kattaa maan varsin hyvin toisin kuin Euroopassa, jossa ei ole lainkaan outoa, että haravakuva on yhtä lumisadetta, vaikka asuisi suuressa taajamassa. Myöskään samanlaista keskusantennikäytäntöä kuin meillä ei harrasteta ollenkaan yhtä laajamittaisesti Euroopassa - ei ole lainkaan epätyypillistä, että kerrostalossa on jokaisella asunnolla oma harava katolla.

Muita huomioita suomalaisesta IP-televisiotoiminnasta:

• Mahdollisuus on vain niille, jotka ovat tietyn laajakaistapalvelijan asiakkaita
• Palvelu on yleisesti ottaen kallis ja tarjonnaltaan suppea, varsinkin kun terrestriaalijakelu kasvattaa tarjontaansa koko ajan
  
• Suurinta osaa IP-tv:tä tarjoavista operaattoreista ei pidetä teknisesti kovin luotettavina - kotinetti pätkii (ja asiakaspalvelu on ala-arvoista), kaapeli- tai terrestriaalitelevisio toimii sen sijaan melkein kuin junan vessa ja sen teknisen huollon joutuu yleensä hoitamaan (ja tappelemaan) joku muu kuin ns. minäitse, joten miksi vaihtaa luotettava epäluotettavaan?
  

Ja mitä siihen lautasantennikatseluun tulee, niin edelleenkin esimerkiksi suuret asutuskeskukset ovat niin hyvin kaapeloituja ja maan kattava terrestriaaliverkko niin hyvä, että lautasantennimarkkinat supistuvat aika pitkälle omakotitaloasujiin ja muuten haja-asutusalueille.

Se tässä hyvin kerrostalokeskeisessä Suomen maassamme on myöskin, että toisin kuin manner-Euroopassa, lupa saada lätkäistä lautasantenni edes omalle parvekkeelle lähes näkösuojaan (tai auta armias, parvekkeen kaiteeseen, katosta nyt puhumattakaan) ei ole mikään itsestäänselvyys vaan pikemminkin onnekas poikkeus.

Lisäksi Suomen maantieteellinen sijainti on lautaskatselua ajatellen aika rajaseutua. Matala-asutusalueilla hommaa vaikeuttavatkin puut, joita ei usimmiten niin vain pois tieltä kaadella.

Lomaan on enää muutama hassu työpäivä. Vielä pitää siis jaksaa hetken, vaikka tuntuu ettei enää millään kykenisi. Tietenkin on myös lomallelähtöstressi. Kuuden viikon lomaputken paikkaajani on briiffattava kunnolla, ja tulee huono omatunto jos unohdan jotain.

Kuusi viikkoa lomaa on ihanan pitkä aika, loppuvaiheessa alkaa varmasti jo tehdä mieli takaisin töihinkin. No sellainenhan kertoo vain siitä, että tosiaan on levännyt tarpeeksi. Eli toivottavasti viikon viisi lopulla alan ajatella hyviä asioita työnteosta.

Varsinkin alkuvuosi on ollut vaikea ja väsyttävä, ja vaikka homma on tasaantunut ja joiltain osin parantunut kaiken aikaa, niin palautumiselle, varsinkaan henkiselle, ei pienistä pikkuvapaapätkistä ja ylityövapaista huolimatta oikein ole ollut kunnon tilaisuutta. En ole ihminen, jolla kävisi tosissaan mielessäkään päivän muotisanat burnout ja depressio, mutta välillä on joutunut ajattelemaan että jaksaako sitä tosiaan, vai kuvitteleeko vain jaksavansa. Ylityökorvaukset ovat mukavia, mutta mieluummin ne ottaisi vapaina. Tai mielellään ei tekisi tietenkään ylitöitä ollenkaan.

Paljon tietysti helpottaisi, että osaisi olla samaan aikaan tyylikkään tasapainoisesti sekä järkähtämätön, vittumainen että kuitenkin johdonmukaisen kohtelias ja asiallinen, että saisi runnottua ylemmille tahoille kouriintuntuvasti sen tosiasian, että minimaalinen työyhteisömme tekee aivan liikaa myös niitä töitä, jotka eivät meille kuuluisi, jotta huomattavasti suurempi työyhteisö jolle ne oikeasti kuuluvat pääsee lähtemään viideltä kotiin. Kuulostanko katkeralta? Taidan kuulostaa. Siis loman tarpeessa.

Lomasuunnitelmieni sisältö on alun perin ollut: ei yhtikäs mitään, paitsi korkeintaan röhnötystä, piereskelyä ja pelaamista. Mutta nyt alitajuntaan on alkanut pelottavasti syntyä hulluja mielihalujen poikasia, joista yhdelle jopa annoin jo periksi. Lähdemme ihan kaksistaan Miehen kanssa pariksi yöksi reissuun. Se tekee hyvää, muullekin kuin omalle henkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnille.

Pohdittiin eilen illalla pitkään ja hartaasti mikä tämän pikamatkan kohde olisi, ja päässämme pyöri muun muassa niinkin eksoottisia kohteita kuin Tampere, Turku ja Kouvola. Kouvola sivuutettiin nopeasti, koska paikkakunnalla asuva suku saattaisi loukkaantua jos kuulisi että olemme hollilla, mutta emme kuitenkaan röhnötä heidän nurkissaan. Turussa puolestaan on taas jotkut ördefestarit, ei sinne.

Tamperetta pyöriteltiin kauan. Sillä tamperehan on oikeasti hieno. Naurakaa vain, minä en järkähdä Tampereen täydellisyydestä turistikohteena. Eikä se johdu pelkästään Särkänniemestä.

Emme kuitenkaan mene Tampereelle, vaikka Plevnan pannut ja oluet huutavatkin (blogistanian lemmikkitarjoilijasta Antista puhumattakaan, jos hän nyt siellä enää töissä on). Mutta hilkulla oli. Voiton vei perinteinen Ruotsinlaiva, osaksi niistä syistä jonka Benropen kommenttilaatikkoonkin tässä taannoin kirjasin. Minulle tärkeintä on se laivalla olo, päämäärä on toissijainen asia.

Tai, ei nyt ehkä ihan. Laivamatkalla (tai nykyään melkein millä tahansa matkalla) päämärään on oltava harmiton ja tasapainoilla sopivasti tutun ja vieraan rajamailla - niin, että tiedän mihin olen menossa ja miten, mutta että nähtävyydet sun muut matkan varrella tarjoavat tuttuuden lisäksi uuttakin.

Tallinna hävisikin Tukholmalle kohteena siksi, että laivalla saa loikoilla liian vähän ja itse kaupunki on liian tympeän, vieraan ja luotaantyöntävän oloinen. Vanha kaupunki on sinänsä ihan jees, mutta muuten Tallinnassa ei ole yhtikäs mitään, mistä suoranaisesti pitäisin, ja siitä saa kaikesta uudisrakentamisesta ja nykyaikaistumisesta huolimatta edelleen likaisen ja ränsistyneen vaikutelman: eli yhtä hyvin voisin mennä metrolla Puotilan ostarille Pikkulintuun kaljalle ja saada samat sävärit. Tai, no, Pikkulintu on huomattavasti parempi.

Viehättävään Pärnuun meno taas olisi vaatinut pidemmän oleskeluajan kuin pari yötä.

Tukholma sen sijaan synnyttää minussa tuttuuden tunteen, kuin kotikonnuilleen tulisi, vaikkei minulla synnyinkaupungistani ja sen lähistöstä oikeasti mitään oikeaa muistikuvaa olekaan. Voin tuudittaa itseni siihen täysin keinotekoiseen tunnelmaan, että kotimaani ottaa minut avosylin vastaan, osaan liikkua, olla ja puhua. Mutta puitteet ovat kuitenkin jännät, vieraat, niin moni asia on muka muuttunut ajoista, jolloin kotimaani jätin.

Silkkaa roskaa koko ajatuskuvio. Mutta toimivaa sellaista. Olen selvästi altis silmänlumeelle ja itsepetokselle, ja käytän sitä sumeilematta hyväkseni rentoutuakseni. Siksi sulatan vaikkapa ällökaupallisen Disneylandin ja itse asiassa suorastaan rakastan sitä pakahduksiin asti. Siksi voin kuvitella myös meneväni johonkin järkyttävään turistirysään, jossa mikään ei ole aitoa. Epäaitous ja itsepetos ovat hyvin merkittävä osa hyvää matkailukokemusta. Las Vegasiin pitäisi joskus päästä.

Mutta vielä en ole siinä pisteessä, että haluaisin Espanjan aurinkorannikolle, koska kaikki puhuvat Suomea ja ravintolasta saa lihapullia. Kielen ja ruuan erilaisuus ovat pakollinen osa matkailun itsepetosreseptiäni. On toki suuri plussa, jos ymmärrän kohdemaan kieltä, tai suorastaan hallitsen sen, koska koen silloin tietenkin suurta kosmopoliittista tyydytystä.

Ja kyllä, Tampere sopii samaan yhtälöön ihan täysin: mustaa makkaraa rlrlrlrotvallllin reunalla. On siinä vierasta kieltä ja outoja ruokia ihan riittämiin. Puhumattakaan Tampereen oudosta tavasta toivottaa minut hiljaisesti tervetulleeksi aina kun sinne menen. Se vain tekee niin, koska minua alkaa hymyilyttää heti asemalaiturilla. Ja tulenhan minä samalla melkein kotikulmille - riittää että äiti on viettänyt lapsuutensa Kangasalla.

Luovan työn tekijät ja yrittäjät eli Lyhty Verkkouutisissa:

– Verkkokauppaa ei ole helppo pyörittää, jos samaa kamaa saa ilmaiseksi verkosta. Emme halua ihmisiä linnaan, vaan etteivät he jaa verkossa toisen ihmisen töitä, siis sellaisia töitä, joiden avulla toiset yrittävät elää, Kaira sanoo.

Niin, väkisinkin kyllä miettii, että mikähän se nyt loppuen lopuksi sitä tietoyhteiskunnan kehittämistä jarruttaa? Okei, jos lataa netistä jotain, jonka voisi mennä ostamaan siitä lähiostarilta, niin okei, se on persiistä. Mutta tällä hetkellä suuri ongelma on siinä, että monia asioita kohdellaan epäglobaalisti. Esimerkiksi pelien kohdalla Eurooppa jää jatkuvasti Aasian ja Yhdsyvaltain markkinoiden jalkoihin. Turha syyttää piratismia, jos Eurooppaan tuodaan jokin peli vasta kuukausia Aasian ja Jenkkien julkaisun jälkeen. Sama pätee vaikkapa tv-ohjelmiin. Miten kivaa olisikin ostaa verkkokaupasta uusien sarjojen jaksot. Mutta koska asun Suomessa enkä Jenkeissä, saan uusimmat Lostini, Galacticani tms. vasta siinä vaiheessa kun markkinavoimille sopii päästää ne Eurooppaan.

Alan suhtautua vakavasti ja myötämielisesti piratismin vastaiseen taisteluun vasta siinä vaiheessa, kun markkinavoimat tunnustavat aiheuttavansa omalla alueellisella markkinointipolitiikallaan osan piratismiongelmista ja ajattelevansa liian analogisesti ja paikallisesti digitaalisella ja globaalilla aikakaudella.

Janilla on kyllä todella hyvä pointti näistä eduskunnan työryhmien mietintämyssysessioista: yhtäkkiä asioita aina putkahtelee, ja huksfluks ne ovatkin sitten jo hyväksyttävinä. Ja vaikka peruskansalainen saisikin tehokkaasti tietoa erilaisten asioiden valmisteluista, yleensä asiat eivät ole riittävän jäsenneltyjä ns. tavallista kansalaista ajatellen ennen kuin alkaa olla liian myöhäistä.

Nuorena olin nuorille tyypilliseen tapaan muka kauhean tiedostava ja vallankumouksellinen, ja kirosin sitä, kun lampaat vain laiduntavat, eikä nykypäivänä varmasti Suomen kaltaisessa maassa olisi ainuttakaan asiaa mistä kansa lähtisi oikeasti kaduille mellakoimaan ja vaatimaan päätä vadille. Sitten perheydyin ja muutuin lampaaksi. Nyt kun oma karitsa alkaa olla kouluikäinen, vanha teini minussa nostelee aina välillä päätään ja kiroaa.

Ymmärrän kyllä mistä tällaiset sormenjälkirekisterimietelmät päättäjillä kumpuavat. Siitä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä hallitsemattomammalta ja kaaottisemmalta maailma näyttää. Uusia asioita ei enää ymmärretä, tai jos ymmärretään, ymmärretään vain niiden asettamat uhkakuvat.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän pelkää. Mikä on hullua, koska itse asiassa sen pitäisi olla aivan toisin päin. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän pitäisi olla pelättävää, sillä jos on jo tähän asti päässyt, niin pääsee tästä eteenkin päin. Lisäksi, loppu on lähellä, joten mitä stressaamaan.

Katson kateellisena eläkkeelle aivan juuri virallisesti pääsevää äitiäni, joka pienistä ymmärrettävistä rahahuolista huolimatta vaikuttaa onnellisemmalta kuin koskaan. Kun pienellä ihmisellä on jo kaikki mitä pieni ihminen oikeasti tarvitsee, paljon muuta ei vaadita - eikä tarvitse katkeroitua siitä, ettei kykene hallitsemaan muita ihmisiä. Juuri niin pitäisi kuudenkympin korvilla olla, eikä niin kuin keski-ikäinen valtaeliitti, jolla on ilmeisesti liian paljon varsinkin aineellista menetettävää.

Sormenjälkirekisterin synnyttämisen käytännön ongelmat tulevat kyllä olemaan mielenkiintoista katsottavaa, jos koko kuolleena syntynyt idea koskaan päästetään zombina vaeltamaan virallisten määräysten joukkoon. Tuleeko poliisi kotiin ja pakottaa? Näkyvyys- ja suostuttelukampanjan nokkahahmoksi pitää toki saada valtakunnan virallinen sormilla koskettelija Ilkka Kanerva.