Tekee mieli yrjötä. On niin paska fiilis. Kai sitä pitäisi olla iloinen siitä, että itse jää töihin. Mutta kun valtaosa muista lähtee ja avokonttori autioituu, niin ei osaa kuin tuijottaa ikkunasta ulos mykkänä tippa linssissä.

Tällä hetkellä suhtaudun todella kyynisesti, suorastaan vihamielisesti esimerkiksi suuren osan ajastani syöviin BB-talolaisiin, jotka sunnuntaisin vuolaasti kyynelehtien saattelevat viikon tai pari tuntemiaan ihmisiä ulos talosta. Ihan bullshittiä. En osaa itkeä kenenkään nähden edes ihmisiä, jotka ovat olleet osa työperäistä perhettäni useita vuosia ja jotka ovat oikeasti minulle hyvin tärkeitä. Nekin, joiden kanssa ei aina synkkaa niin kuin pitäisi. Nekin, joiden kanssa ei ehkä eroa hyvissä väleissä.

Tietenkin jää myös huono omatunto siitä, että niin harvalle osaa sanoa edes normaalina arkena oikeat sanat. Saatika tilanteissa, joissa ne oikeat sanat pitäisi osata sanoa. Olen juuri niin pönttö, että varmaan parhaan kaverin kuolinvuoteellakin vääntäisin vain vaikeana puujalkavitsejä.

Vittu.

Vakavaksi vetää. Ikävä tulee liian useita. Onneksi on edes facebook, mese ja skype.

Kun jengiä uhataan panna työpaikoistaan pihalle, alkaa taistelu niistä jäljelle jäävistä vakansseista.

Varsinkin kun YT:t venyvät päivistä viikoiksi, kuukausiksi, ihmisistä alkaa paljastua todelliset karvat. Puolin ja toisiin. Vain avioero ja pesänjako tuovat ihmisestä yhtä rumasti esiin kaikki pelot, piilotetun antipatian ja taipumuksen ympäristönsä halveksuntaan.

Viikko toisensa jälkeen ihmisten pinna kiristyy, sotakirveet kaivetaan esiin, puukkoja teroitellaan selän takana - vainoharha leviää. Muiden vanhat synnit palautetaan mieliin, keksitään vielä pari päälle lisää. Etsitään salaisia tarkoituksia muiden käytöksestä.

Otetaan itseen kaikesta, joka tuntuu uhkaavalta.

Kuppikuntia hajoaa, uusia muodostuu. Suputus käy nurkissa, se sanoi sitä, toi tota. Uskotaan mitä halutaan uskoa, suljetaan silmät faktoilta. Hymyt ovat harhaa, myötätunto krokotiilinkyyneleitä.

Hyvääkin tarkoittavat puheet voivat kääntyä itseään vastaan, realistinen arviointi tai huoli asioiden sujuvuudesta muuttua katsojan silmässä kyttäämiseksi ja ajojahdiksi.

Tuntuu naurettavalta tuijotella yhtä vuosipalkkamäärää metsästävää laumaa televisiossa, tarkkailla heidän käytöstään, juonitteluaan ja sosiaalista sokeuttaan, kun paljon raaempaa BB-kisaa käydään monilla työpaikoilla vuosittain - eikä häviäjä saa lohdutuspalkinnoksi edes etelänmatkaa.

Sillä ihminen on ihmiselle susi, vaikka ei sitä oikeasti ehkä edes haluaisi olla. Niin vain käy enemmin tai myöhemmin joka tapauksessa. Vähemmästäkin alkaa vihata jo ystäviäänkin.

Taidan olla sairaspäivän tarpeessa. Tai kahden. Tai vuoden. Herättäkää minut kun YT on ohi.

En tiedä kumpi on raskaampaa, se että joutuu lopetuttamaan koiran vai se, että koira kuolee käsiin. Jälkimmäinen on kuitenkin pahempi shokki.

Vaikka Alli vielä hengittikin ennen kuin Mies lähti tuhatta ja sataa, meni se sitä ennen käsissäni yhtäkkiä niin veltoksi, että muisto hyytää edelleen. Painajaismainen tilanne. Yhdellä hetkellä koiran katse on kirkas, vaikkakin väsynyt. Seuraavalla hetkellä kuin himmeä kelmu olisi vedetty koiran silmien ylle ja kaikki voima katoaa. Se on irrationaalisuuden hetki, jolloin ihminen joko tietää mitä pitää tehdä tai vajoaa nyyhkyttäväksi mytyksi. Kuulun siihen jälkimmäiseen kategoriaan.

Tiedän nyt miltä äidistä tuntui 20 vuotta sitten, kun olin Australiassa ja sillä välin täysin hyväkuntoinen Julius-koiramme yhtäkkiä kehitti niin kovan köhän, että piti viedä lääkäriin. Keuhkoputkentulehdus - lääkitykselle, kaiken piti olla hyvin. Puoli vuorokautta myöhemmin koira tukehtui omaan räkäänsä ja äidin ehtiessä pieneläinklinikalle oli jo liian myöhäistä niin kuin nytkin.

Olen itkenyt ja jossitellut. Jossitellut ja itkenyt. Syyttänyt vuorotellen itseäni ja muita. Muita ja itseäni. Järki sanoo, ettei siinä ole mieltä, mutta järjen sananvalta on aika-ajoin hyvin heikkoa.

Jälkien korjaaminen on vaikeinta. Vesikuppi on vielä vakiopaikallaan, kaapissa on Allin ruokaa. Allin valtaistuinta, rottinkista koiransohvaa teki suorastaan pahaa siirtää. Ehkei sitä tarvitse pois laittaakaan, jos vaikka joskus tulisi koiravieraita.

Täällä on sietämättömän hiljaista, vaikka musiikki pauhaa täysillä. Miten niin pienellä, hiljaisella ja paljon hirsiä vetelevällä tytöllä voi olla niin tanskandoggin kokoinen presenssi.

Matka loppui jo ennen pieneläinklinikalle ehtimistä.

Nuku hyvin, kulti.


Itku ja suru on kova. En taida varmaan vähän aikaan jaksaa sanoa oikein mitään.

Pelaaminen tuppaa joskus väsyttämään. Elämäkin.