Olen närkästynyt. Närkästymisestä. Se tuntuu olevan nykyään jokaisen oikeus, kuului asia hänelle tai ei. Etenkin jos ei.

Närkästykseni juontaa juurensa jo vuosien taakse, mutta viime aikoina nämä tapaus pekkariset ja mitrot saivat höyryt puskemaan pannun nokasta niin että ujellus vain käy. 

Poliittinen korrektius, se, että olisimme kivoja ja mukavia toisiamme kohtaan on ajatuksena tosi jees. Ihan kiva ettei haukuta vähemmistöjä, jottei tulisi paha mieli. Ihan kiva ettei nylkytetä toisen jalkaa, ettei toinen ahdistu. Hyvät tavat ja silleen. Ota toinen huomioon, sehän on hienoa. 

Mutta kun ei se ole enää sitä. Poliittinen korrektius on lakannut jo ajat sitten olemasta työkalu kitkattomaan kanssakäymiseen, ja siitä on tehty pikkusieluisten oman edun tavoittelijoiden lyömäase. Eli siis meidän kaikkien.

Se pitää ottaa meiltä pois, koska emme selvästikään ole sen arvoisia. Se on tehnyt meistä nokkamme joka asiaan pistäviä kyyliä, jotka emme hetkeäkään emmi ruoskia poliittisen korrektiuden ruoskalla niitä jotka eivät ole niin kuin me, niitä jotka ovat esteenä jollekin, niitä joista emme pidä, niitä joita nyt vain on kiva kiusata kun muutkin kiusaa.

Poliittinen korrektius on antanut meille oikeutuksen olla itsekkäitä, omaa napaamme vartioivia, koskemattomuuttamme raivoisan apinan lailla vartioivia mimosoja, joilla on niin olemattomasti nahkaa nenän päällä, että suorastaan ihmetyttä että se nenä pysyy edes naamassa kiinni.

Kaksinaismoralistinen poliittinen korrektiumme paljastuu päivittäin. Poliittisena lyömäaseena se on erinomainen, mutta myös tavallisessa elämässä se käy. Jos työkaverit ottavat pattiin, niiden jutut voi vaikka tuomita vihapuheeksi/seksuaaliseksi häirinnäksi/kiusaamiseksi. Soska se on niin helppoa, riittää että vain sanoo niin ja se pitää uskoa. Todistustaakka on niillä muilla.

Eloisa roisipuheinen koskettelija on hurmaava, koska se on hyvä tyyppi. Vähemmän hurmaava roisipuheinen eloisa koskettelija sen sijaan on heti oksettava ahdistelija, ja sen toiminta pitää saada loppumaan koska se yököttää MINUA. Ja vaikka eloisa koskettelija ei koskettele minua vaan sinua, mutta sinä et sano mitään hänen eloisasta koskettelustaan, sinä olet silti uhri koska edelleenkin eloisa koskettelija oksettaa MINUA.

Koska yllättävän moni asia tuntuu pyörivän kieroutuneesti ihmisen seksuaalisuuden ympärillä. Siitä ei pääse irti, mutta sitä ei haluta ääneen myöntää. Se halutaan vain kieltää ja vaieta kuoliaaksi, pukea sanoihin jotka hämärtävät asian ja pelkistävät sen toiminnaksi, johon virheettä kykenee vain robotti.

Todellisuudessa se hyvä tyyppi saa olla millainen on, ja hänet halutaan hyväksyä ihmisenä, koska häntä voisi vaikka naida napsauttaakin jos hän ehdottaisi. Tai oltaisiin ainakin imartreltuja. Mutta se ällöttävä, jolle en antaisi vaikka olisi viimeinen ihminen maan päällä, sekin toimii samoin kuin se hyvä tyyppi, se on yks tahditon pervo se. Kuuluisihan sen nyt ymmärtää, ettei tällasta rotuyksilöä käydä käpälöimään oli syy mikä tahansa.

Yrjöttää, ja nostamme huudon. Jos ei tule tuomiota, niin ainakin julkinen nöyryytys. Ja tänä päivänä se on paljon. Some on yksi syypää. Sekin pitäisi ottaa meiltä pois. Tai panna edes vähäksi aikaa kortille.

Some tuntuu näppituntumalla tällä hetkellä yhdeltä voimallisimmista oman ja muiden oman rajan hämärtäjistä. Ekshibitionismin ja narsistisen huutelun keskellä syntyy helposti harhakuvitelma, että kaikki muiden asiat kuuluvat myös minulle ja minulla on oikeus levitellä muiden asioita ja tuomita heitä asioista, joita en itsekään osaa jättää varomatta. Koska muuten en ole hyvä ihminen eikä maailmasta tule parempi paikka. Minä vain en enää erota olennaista epäolennaisesta, reaalia idealismista, todellista kulisseista, yksityistä yleisestä, aitaa seipäästä, mutta eihän sillä ole mitään väliä, pääasia että olen hyvä vahtikoira ja minulla on mielipide kaikesta ja luulen olevani hyvien puolella pahaa vastaan. 

Luemme Orwellin 1984:ää tai muistelemme Neuvostoliiton aikaa aina kun haluamme vähän pelotella itseämme ja miettiä kuinka asiat ovat vapaassa maailmassa niin hyvin. Voi sitä tuskaa ja kurjuutta joka olisi kohdannut etenkin mielipiteitämme ja käytöstämme, jos eivät olisi urheat miehet rintamalla pysäyttäneet punakonetta. Kaikki on nyt niin paljon paremmin. Olemme itsenäisiä. Vapaita. Voimme olla sellaisia kuin haluamme. Ei ole KGB:tä. Ei Stasia. Ei ajatuspoliisia. Ei kidutuskammioita.

Koska eikö ole hienoa että meillä on kaikki välineet tarkkailla naapuria ihan omast tahdostamme. Ja lehdistö hoitaa loput. 

Piristävää syksyä kaikille!

Okei, Hakkarainen ehkä toopeilee ympäriinsä, mutta yhtä en jaksa.

Asia, jota en ole jaksanut ennen persuvallankumousta, enkä sen jälkeenkään, se on raivohullu poliittinen ylikorrektius. Siis se, kun ei saa vaikkapa sanoa neekeri. Se, kun ei saa olla mustia poikia lakupötkön kääreessä. Ja se, että neekerinpusut pitää muuttaa pelkiksi suukoiksi.

Ymmärrän kyllä, että eräskin kokoomuksen broileri sai aikoinaan huutia puhuessaan mokkakikkeleistä, mutta tämä Hakkaraisen ilmoille töräyttämä neekeriukko on mediassa ja kukkahattutätien rintamassa muuttunut pelkäksi mustaksi olkiukoksi.

Poliittisesti epäkorrektisti mutta vilpittömästi väitän että maailmassa on todella tyhmiä ihmisiä. Sellaisia joilla on syystäkin kengännauhojen paikalla velcrot. Väitän myöskin, että ne ovat niitä ainoita, joilta todella pitäisi kieltää epäkorrektit ilmaisut. Heihin toki myös lukeutuvat ne idiootit, jotka luulevat että maailma oikeasti muuttuu paremmaksi paikaksi kun joltain henkiseltä peräkammarin pojalta kieltää neekeri-sanan käytön. Ja jos he eivät oikeasti näin usko mutta silti käyttäytyvät kuin niin uskoisivat, lasken sen pelkäksi vallan hamuamiseksi ja sen vallan väärinkäytöksi. Pelatkaa perhana pelejä keskenänne ja jättäkää tavalliset ihmiset sen ulkopuolelle.

Olen lopen kyllästynyt elämään näiden oman elämänsä hakkaraisten aiheuttamien globaalien rajoitteiden mukaan. 

Ex-opettaja selostaa julkisuudessa, että osa kiusatuista tullee kiusatuiksi koska ovat huumorintajuttomia ja yliherkkiä.

Syntyy kuhina, joka menee pääpiirteiltään niin, että joukko entisiä kiusattuja ja samanmielisiä komppaajia muodostaa verbaalisen lynkkausjoukon, johon ei ole väliin menemistä tai tulee turpaan.

Pannaan kädet korville, silmät kiinni ja huudetaan väärinväärinväärin samalla kun lyödään vyön alle jokaista jolla on jokin muu näkemys. Kaikki keinot ovat sallittuja: sanojen vääristely, perättömät olettamat, henkilökohtaisuuksiin käyminen, syyllistäminen, tappouhkaukset... Koska kiusaaminen on väärin ja jokin maailmassa menee pahasti vinksalleen, jos kaikki eivät toista Virallista Mantraa tai vähintäänkin hymistele mukana.

On jännää, että kiusatuksi joutuminen tai kiusattujen syvä emppaaminen oikeuttaa kollektiivisesti aggressiiviseksi muuttumisen, ilman että kenelläkään soi mikään kello. Vai onko se vain sitä, ettei uskalleta kuunnella kellon sointia, jottei saa turpaansa niiltä joita ei edes kiinnosta soiko vai ei.

No, fasismihan on onneksi aina jees kun ollaan Oikealla Asialla.

Onneksi kaikelle voi ja pitää nauraa. Tällä vauhdilla minulla on kuuskymppisen naururypyt ennen kuin täytän edes neljäkymmentä.

Eivätköhän kaikki elämänsä aikana ainakin kerran ole joutuneet siihen tilanteeseen, että sovitaan yhteisesti jotain, josta luvataan pyhästi pitää kiinni. Sitten on sinisilmäisesti toiminut niin kuin sovittu ja joutunut huomaamaan olleensa se ainut hölmö, joka pyrkii toimimaan sovitusti. Olo on kuin firman ainoalla, casual fridayna farkut jalassa töihin tulleella duunarilla.  

Yleensähän yhteisiä jaloja sopimuksia tehdään, koska kaikki haluavat jotenkin hyötyä. Mutta jostain syystä joillain hymy hyytyy, kun se hyötyminen edellyttääkin myös ponnisteluja ja huomioonottamista, ei vain rusinoiden poimintaa pullasta. Siinä yleensä käy sitten niin, että sinisilmäiset typerykset ponnistelevat kiltisti, sovitusti, samalla kun kauniisti hymyilevä rusinanpoimijoiden joukko jatkaa samaa vanhaa linjaansa, eikä mikään oikeasti, todellisesti muutu.

Hetkellisesti, sopimisvaiheen hurmoksessa yhteiset jalot suunnitelmat nostavat mielialaa ja sitouttavat. Jossain vaiheessa kuitenkin koittaa se arki, kun sinisilmäiset puurtajat unohtavat ruusunpunaiset lasit aamulla kotiin. Se on yleensä jokin tällaisen harmaan syksyisen päivän aamu, kun mieliala ei pysy plussalla pelkällä hybriksellä tai rusinanpoimijoiden pahoitteluilla ja puolivillaisilla selityksillä.

Juuri tällaisina harmaan syksyisinä päivinä mieli on omalaatuisen kirkas ja muisti pelaa liiankin hyvin. Ajatuksissa pyörivät kaikki ne kerrat kun rusinavarkaissa on jo aiemminkin käyty, vaikka on pyhästi yhteisesti sovittu, ettei niin enää tehdä. Mieli ei pääse irti siitä toivottomasta ajatuksesta, että mikään ei koskaan muutu.

Mutta miksipä mikään muuttuisikaan, kun meitä kilttejä typeryksiä kuitenkin riittää. Etenkin syksyisin kun ei energia riitä asioista kinaamiseen.

Viha-rakkaussuhteeni sukupuolirooleihin on aina ollut monimutkainen. Flirttailuni markkina-arvoteorian kanssa on viime vuosina ollut kuitenkin enimmäkseen erittäin tyydyttävää. Monet kovaäänisimmät MA-aatteelliset tunnen nimen lisäksi myös ulkonäöltä ja käytökseltä, mikä toki antaa tiettyä etulyöntiasemaa asioiden punnitsemiseen ja rivienväliseen lasitaloista vihjailuun. Mutta ihan puhtaasti sanoina paperillakin (tai näytöllä) markkina-arvoteorian rakentelijoiden puuhastelu antaa oman elämänsä peliteoreetikoille hauskaa puuhaa runkkaamisen välissä. Arvostan.

Riemastuin taas vaihteeksi Henry Laasasen töräykselle siitä, millainen on naisellinen nainen. Suhtaudun lievän skeptisesti siihen, että olisi olemassa jokin universaali naisellisuuden määritelmä - tosi aina aikojen alusta asti - mutta olen valmis hyväksymään sen arguendo, jotta juttu etenee. 

Laasasen kirjoitelmassa ilmentyy noin 25 kappaletta ominaisuuksia, joita naiselliselta naiselta pitää joko puuttua tai joita hänellä pitää olla. Täytän mainituista vaatimuksista noin kolme, enkä lopuista ominaisuuksista kaipaa kuin muutaman perään - tosin lähinnä pärjätäkseni paremmin töissä kuin hurmatakseni miehiä. 

Tästä huolimatta elämästäni ei ole koskaan puuttunut edes tasokkaita miehiä. Joistakin heistä on ollut jopa ongelmallista päästä eroon. Tämä selittyy toki helposti sillä, että olen alemman tason naisena kykenemätön tunnistamaan tasokkuutta. Silti, koska teorian mukaan myös alemman tason naiset kuluttavat tuhottomasti aikaa nostaakseen arvoaan ylemmän tason yksilöiden edessä, on olemassa jokin myös alemman tason yksilöiden miellettävissä oleva tasokkuuden määritelmä. Olenko siis ollut YT-miehelässä vai en?

Tämä päättömyys viihdyttää minua suuresti, koska mites tämän nyt pitäisi mennäkään? Joko en tiedä mitä teen, tai YTM ei tiedä mitä tekee? Eikä YTM silloin voi enää olla YTM, jos ei tiedä mitä tekee? Vai ehkä se on slummaamassa? Miksi YTM:n pitäisi slummata? Eikö sekin jo haalista hänen arvoaan?

Toisiaan kumoavia kysymyksiä ja vastauksia voisi heittää piirileikkiä tanssien ikuisesti, ja siitähän tässä on kyse. Leikistä. Pelistä ja ajanvietteestä, jonka funktiona ei ole kuin kisata siitä kenen veistämät shakkinappulat pääsevät pelilaudalle asti.

Ja on siitä hyötykin.

Jos Laasasen ja possensa kuuluttama elämänasenne ja parisuhdemarkkinafilosofia herättää kuulutetut naiselliset naiset korjaamaan lähes myyttiset miehiset miehet pois pelikentältä, se on yksi este ja ärsytys vähemmän kaikille niille, jotka etsivät Sedulan maskimeren seasta Barbie & Ken -leikkeihin jo kyllästyneitä yksilöitä. 

Sama luuta voisi käydä myös työpaikoilla. Kun kaikki Neidit ja Urokset siirtyisivät kaikki Ylemmän Tason Työpaikoille kisaamaan sukupuoliroolien Oscareista, ammattitaitoiset saisivat tehdä työnsä rauhassa ilman kädestäpitelyä ja egosotia, sukupuoliroolinsa lennokkaasti adlibaten. 

Mistä tässä pelissä sitten on todellakin kysymys? Mitä kotipesää loppujen lopuksi puolustetaan ja millä määritellään voitto? Täysin se ei tunnu olevan selvää edes pelin keksijöilleen itselleen. En voi siis kun olettaa. Mitä todennäköisimmin pohjalla on katkeruus siitä, ettei naisten tarvitse kuin avata puseron ylin nappi saadakseen puoli miessukukuntaa hyppimään mielihalujensa mukaan, joten siispä yritetään tyylikkäästi saada naisia laittamaan ylänappi kiinni ja avaamaan se enää vain luvan kanssa. Syyksi annetaan ymmärtää, että keino ei toimi ellei ole ajanut rintakarvoja ensin tai koska sillä ei saa kuin vääriä miehiä. 

Paskempi juttu leikin keksijälle on tietenkin se, että liian moni ottaa homman turhan vakavasti.