Olen ollut silleen etuoikeutettu, että työpaikallani on ollut tupakkahuone. Ihan sisätiloissa. Ei ole tarvinnut pakkasilla kärvistellä. No, nyt sekin sitten katoaa. Harmittaa, mutta toisaalta on iloittava siitä, että sai näinkin kauan sellaista käyttää.

Toki harmittaa työpaikkojen lähteminen mukaan terveysfasismiin. Sen sijaan että pantaisiin vain huone pois ja sanottaisiin että menkää pihalle siitä, yritetään vedota ihmisten terveyteen, syyllistää ja muutenkin kiltisti mutta ylimielisesti hallita sellaisia osia työläisten elämää, jotka eivät oikeastaan työnantajalle kuulu.

Monilta osin tupakoiva työntekijä on tänä päivänä huomattavasti huonommassa asemassa kuin esimerkiksi alkoholistityöntekijä. Alkoholistityöntekijää kohdellaan silkkihansikkain ja hoitoonohjaukset käsitellään kaikessa hiljaisuudessa niin hienotunteisesti kuin voi. Koska alholismi on sairaus, ja alkoholisti tarvitsee apua, niin eihän alkoholistia saa potkia päähän. 

Tupakointi on sen sijaan vain saastainen tapa, ja koukussa olijat ovat nistejä. Tupakoitsijoita voi potkia mielin määrin, eikä hoitoa tarvitse ehdotella diskreetisti. Saa myös julkisesti jeesustella ja syyllistää.

Ei sen puoleen, en minä väitä että olisi jotenkin huono asia, että työnantajat tukevat jos työntekijä haluaa lopettaa tupakoinnin. Suhtaudun ajatuksena hyvin positiivisesti siihen, että autetaan silloin kun apua tarvitaan. Mutta auttamisen ja yliyrittämisen raja on aika häilyvä, ja usein tuntuukin että lähes yhtiössä kuin yhtiössä vedetään vähän överiksi. Enkä tarkoita pelkästään tupakointia, vaan ylipäätänsä sitä, että ihmiset pitäisivät huolta itsestään.

Toisinaan se ilmenee aika hupaisasti, ja antaa jotenkin koomisen kuvan arvomaailmasta. Ei ole mitenkään epänormaalia, että toisaalta satsataan virkistystoimintaan, joka on sitten aika kosteaa ja rasvaista touhua. Ja  sitten vastapainoksi lätkäistään vaikkapa intra täyteen erilaisia kuntosalien mainoksia ja kootaan firman sählysulkisnaistenkymppiporukoita. Jos rankan elämän ja urheilun välillle sijoittuu jotain muutakin toimintaa tai mahdollisuutta siihen, sitä ei juuri mainosteta. 

Toisaalta ehkäpä moinen peilaa tätä yhteiskuntaa laajemmaltikin. Kosteiden viikonloppujen jäljiltä mennään salille suorittamaan katumusharjoituksia ja joogataan niin että jänteet huutaa hoosiannaa. Pitää näyttää hyvältä ja tuntua hyvältä, ja riippuen siitä onnistuuko vai ei, niin vedetään viinaa joko iloon tai suruun.

Toisinaan mietin perjantaisin, että olen aika tylsä ihminen, kun menen vain kotiin. Otan siitä jopa vähän paineita. Perjantainhan pitäisi olla viikon iloisin päivä, ja huomaankin viimeistään iltayhdeksän tienoilla masentuneena körötteleväni metrossa kohti itää. Että sellainen perjantai. Voisinhan tunkea väkisin kavereiden mukana baariin. Paitsi kun en jaksa joka helvetin perjantai sitä viinaa juoda, ja ilman viinaa baarissa istuminen hiljalleen tymäkästi humaltuvien ihmisten seassa... no... siis... minua ei ole luotu katsomaan sellaista selvin päin. Se on perjantain tragedia - ohjelmana on joko mennä baariin tai kotiin. Kukaan ei lähde jengillä leffaan tai teatteriin tai kahviloihin. Tai jos lähtee, niin ilmeisesti häpeää sitä niin paljon, ettei kehtaa ääneen toitottaa.

Sen minkä menettää kun ei jaksa nostaa tuoppia on se sosiaalisuus - informaationvaihto, uutiset, juorut, yhteenkuuluvuuden tunne. Sen promilleton korvike on ollut tupakkahuoneessa hengailu. Voisin keuhkota loputtomiin terveysfasismista, mutta loppujen lopuksi, suurin ongelma tupakkahuoneen menettämisessä on se, että näin tehdään ihmisistä jälleen piirun verran yksinäisempiä. Ei minulle tuota ongelmaa mennä ulos räntäsateeseen imemään syöpäkäärylettäni, mutta enää ei välttämättä lähde mukaan ihmisiä, jotka eivät polta. Toisin kuin tupakkahuoneeseen, joka toimi joillekin myös eräänlaisena tauko- ja kahvihuoneena. Ja vaikka sinne räntäsateeseen tulisi kanssani muita firman tupakoitsevia, ei kylmissään olevat ihmiset enää kommunikoi vapautuneesti keskenään samaan tapaan kuin sisällä, lämpimässä, mukavasti istuen. Filosofiaa ei synny tyhjällä vatsalla, sanotaan, ja sanoisin että ei myöskään silloin kun on näpit jäässä ja hilettä niskassa.

Olen yrittänyt miettiä mistä saisi aikaiseksi tupakkahuoneen korvikkeen. Sellaisen, johon ihmiset tulevat omaehtoisesti samaan tapaan kuin sinne tupakkahuoneeseen - vapautuneina, läppätuulella, pohdiskellen. Pikaisen FB-keskustelun pohjalta alkaa tuntua, että kuten niin monessa muussakin asiassa, ihmisten on karattava sen seuraavan addiktion suuntaan - nettiin. He ovat itse asiassa sen jo tehneet, mutta johonkin pitäisi rakentaa se "vain meidän sakin" virtuaalinen tupakkahuone ilman että se alkaa tuntua teennäiseltä.

 

Olen tupakoija, joten etenkin tupakoimattomuuden suosijoiden mielestä lienen jäävi. Silti. Tällainen otsikko tuli eteen: Nyt se on kirjattu lakiin, tupakoinnin on loputtava Suomessa.

Kun tarkemmin jutun sisältöä katsoo, niin moni asia tulee olemaan kuin polkupyöräillessä kypäräpakko - kukaan ei valvo, eikä rangaistuksia säädetä.

Silti suunta on huolestuttava. Tupakointikysymys on pitkään ollut double talkia, jossa pinnan alla kytee niin paljon enemmän kuin mitä ääneen sanotaan. Hyvänä esimerkkinä käy esimerkiksi erään tietämäni työyhteisön jäsenilleen esittämä kysely siitä, mitä mieltä ollan tupakoinnista työaikana. Tai näin se esiteltiin. Kyselyssä ei ollut kuitenkaan ainuttakaan kysymystä siitä, mitä mieltä asiasta oltiin. Sen sijaan oli useita eri kohtia, joissa kysyttiin vain eri sanankääntein yhtä ja samaa asiaa: kuinka helvetissä teidät saadaan lopettamaan se röökaaminen. 

Periaatteellisella tasolla tällainen häiritsisi minua vaikka en edes polttaisi - ollaan itse asiassa jo päätetty, joten mielipiteitä ei haluta edes kuulla. Sama sitten myös kansallisella tasolla. Kukaan ei ole kysynyt haluammeko me oikeasti elää satavuotiaiksi, pahimmillaan viimeiset 20 vuotta dementikkopaketteina hoitokodissa, jossa kukaan ei ehdi hoitaa.  

Tupakoinnin aiheuttamat kustannukset ja tuskat maalataan niin useita kertaluokkia kamalammaksi asiaksi kuin mihin viimeisillä elinvuosillamme meidät muuten saatetaan alentaa, että tietenkin näyttää siltä että meistä yritetään hyvää hyvyyttä pitää huolta. 

Mutta onko se valtion asia päättää miten me päivämme päätämme? Todella ja oikeasti? Etenkin kun sekä suorat että epäsuorat haitat monesta muusta asiasta eivät kohtaa samanlaista paheksuvaa painostusta. Vai ollaanko muka viinalle tekemässä samoin? Hah.

Tällaisten uutisten iskiessä mielessäni käväisee aina se nakertava ajatus, että länsimaisessa yhteiskunnassa vapaus on suuri kollektiivinen valhe, joka irvistää vastaan aina, kun kävelen kotivoestani ulos.

Kun työnantaja säätelee ihmisen valveillaoloajan liikkumista ja käytöstä - ja on sosiaalisen median ansiosta nykyään kurottamassa lonkeroitaan jo vapaa-aikaankin sen osalta mitä saa ajatella, tehdä ja sanoa - ja valtio tunkee näppiinsä kaikkeen siihen, mikä työnantajalta jää yli, niin eihän tässä ole ihminen muuta kuin jonkun toisen omaisuutta koko ajan. Karjaa. En omista en syntymääni, en edes kuolemaani. Aina joku muu päättää.

En ihmettele, että jengi kaahailee sata lasissa, käyttäytyy typerästi kännispäissään ja hyppää laskuvarjolla. Jostain helvetistähän se hetkellinen vapauden harha pitää saada ennen kuin on mentävä taas karjapilttuuseen lypsettäväksi.

 

Tänään mietin, että jos unohdetaan täysin kaikki uskonnolliset ulottuvuudet, niin mitä oikeasti pahaa on homoudessa? Ehkä vähän outoa ajatella miehiä ottamassa toisiltaan suikkiin, joo... Toisaalta jostain syystä ei ole yhtään outoa nähdä naista nuolemassa toisen naisen jalkoväliä, vaikka olisikin pääasiallisesti hetero. Mikähän siinäkin on? Pornoteollisuuden voima?

No, joka tapauksessa. Jos unohdetaan myös henkilökohtaiset mieltymykset. Yritetään siis panna kaikki huuhaa kuten omat preferenssit ja uskonto sivuun. Ajatellaan ihan sellaisenaan. Miksi on väärin ja epätoivottavaa, että setä tykkää toisesta sedästä tai täti toisesta tädistä? 

Auttaako tiede? Olisiko epätoivottavaa vaikka syntyvyydellisesti? Ehkä. Paitsi, että maailmassa on pilvin pimein lapsia vailla vanhempia, ja adoptio on keksitty. On myös hedelmöityshoidot. Koska vaikka ei olisikaan hetero ei tarkoita, että olisi hedelmätön tai kykenemätön kasvattamaan lapsia. 

Tiedekään siis ei auta. 

Miksi siis esimerkiksi naispari joutuu psykologin tarkkailuun halutessaan hedelmöityshoidon, mutta heteropari ei? Miksi ylipäätänsä emmitään homoseksuaalien adoptio- ja hedelmöityshoito-oikeuden kanssa? Ai, jos vaikka homous tarttuu? No ei tartu. Mutta voidaan toki ihan huvin ja urheilun vuoksi leikkiä että tarttuu. Niin, entäs jos vaikka tarttuisikin? Mitä todellista merkitystä sillä enää on? Tieteellisestä näkökulmasta ei mitään, ja uskonto sekä henkilökohtaiset preferenssit ovat subjektiivista huuhaata.

Lopettakaa siis jo se pelleily. 

Itse asiassa, olisi hienoa jos homous tarttuisi. Pientä kansanosaa on aina helppo sortaa vahvemman oikeudella, mutta olisi toki kiinnostavaa nähdä mitä tapahtuisi, jos puolet vaihtuisivat.

Perjantaina iski kurkkukipu, joka äityi lauantaina nielemisvaikeuksiksi. Tänä aamuna leuan alla oli tennispallo, ja suun sai hädin tuskin auki aamiaisleivän syöntiä varten.

Totesinpa, että mitä tässä kärvistelemään, nyt mennään yksityiselle, eikä lähdetä mihinkään Malmille tai odoteta aamun työarvauskeskusaikoja. Siispä menin Mehiläiseen. Soitin jo etukäteen ja sain ihan oman ajan. Luksusta.

Ei tarvinnut tuskastellen odotella tuntitolkulla ja miettiä jo etukäteen strategiaa jolla lääkäri ottaa vaivan vakavasti, eikä vain arvaile summan mutikassa oman päänsä mukaan miltä musta tuntuu päästäkseen minusta viidessä minuutissa eroon.

Kun on tottunut siihen, mitä meno terveyskeskuksissa ja jopa työterveyslääkärillä on, niin tuntuu että se 170 euroa joka lääkärikäyntiin upposi oli jokaisen sentin väärtti. Raha upposi upean, iloisen ja asiallisen lääkärin tapaamiseen, itsestään selvään eikä ruinaamalla ruinattuun laboratoriokäyntiin (tulokset alle tunnissa) ja - mikä tärkeintä - vakavasti otetuksi tulemisen tunteeseen.

Lääkäri toki häkeltyi hieman, kun kerroin ettei minulla koskaan ole ollut angiinaa (mikä on yleisin syy tällaiselle), joten tuskin nytkään, mutta ei ryhtynyt pätemään ja tunkemaan mitään vääriä troppeja turhaan, mikä varmaan olisi julkisella puolella tapahtunut puoliväkisin.

Jos nyt satun tarvitsemaan lääkäriä noin kerran kolmessa vuodessa jatkossakin, niin 170 euron sijoitus ei vajaalla 1400 päivällä jaettuna ole loppujen lopuksi kovin paha sijoitus.

Sylkirauhasen tulehdus se vain oli. Nyt sitten syödään naminappeja 10 päivää. Nom nom nom.

Uusin Tiede-lehti käsittelee roimasti evoluutiota, ja myöskin muutama päivä sitten osui silmiini dokumentti, jossa puhuttiin geeneistä ja niiden tohtoroinnista. Ohjelmassa oli myös näytillä hedelmöitysklinikka, joka testasi alkioista siinä vaiheessa yli kahtasataa eri perinnöllistä tautia ja muuta riskiä. Toiminta oli kuulemma herättänyt paljon kritiikkiä.

Asuukohan minussa joku pieni fasistinatsi rodunjalostaja, koska yhä enemmän kun näitä asioita tulee eteen, sitä vähemmän suhtaudun tällaiseen seulontaan ja ominaisuuksien jalostukseen negatiivisesti. Jos voisin pelastaa lapseni vammoilta, mielisairauksilta tai vaikka adhd:lta tai autismilta, niin miksi EN tekisi niin? Ei se tekisi lapsesta yli-ihmistä ja muita "parempaa" varsinkaan jos en kasvattaisi häntä niin kuin se olisi jotenkin iso juttu.

Näissä arvokeskusteluissa minua jotenkin aina hämää se, miten itse tohtorointia pidetään jotenkin isona peikkona, vaikka suurempi peikkohan on juuri se, miten asioihin suhtaudutaan. Kyllä lapsesta voi kasvattaa hirviön ihan ilman mitään geenimanipulointiakin, koska hyvin pitkälle myös asenne ratkaisee. Joten miten ei manipuloidusta kersasta muka voisi yhtä hyvin kasvattaa ihan normaalia kivaa kersaa?

Usein tohtorointia vastustavat erilaiset vammaisjärjestöt. Kun puhutaan siitä että asenne ratkaisee, niin oikeasti vammaisten asenne on aika pelottava. Toki taustalla on se pelko, että jos maailmassa on yhä vähemmän ja vähemmän vammaisia, vammaisten elämä vaikeutuu entisestään, koska heidän pakon sanelemia rajoitteitaan ei haluta ottaa huomioon. Mutta oikeastiko asia paranee sillä, että vastustetaan näkövammaisten silmäleikkauksia tai kuulovammaisten aisti-implantteja ja tuomitaan ne omien rivien edustajat, jotka lisääntyessään yrittävät pitää huolen että jälkeläisellä on asiat myös fyysisesti paremmin kuin itsellä.

Eturyhmäasiat tuntuvat aina menevän jotenkin niin överiksi.