Olen ollut silleen etuoikeutettu, että työpaikallani on ollut tupakkahuone. Ihan sisätiloissa. Ei ole tarvinnut pakkasilla kärvistellä. No, nyt sekin sitten katoaa. Harmittaa, mutta toisaalta on iloittava siitä, että sai näinkin kauan sellaista käyttää.

Toki harmittaa työpaikkojen lähteminen mukaan terveysfasismiin. Sen sijaan että pantaisiin vain huone pois ja sanottaisiin että menkää pihalle siitä, yritetään vedota ihmisten terveyteen, syyllistää ja muutenkin kiltisti mutta ylimielisesti hallita sellaisia osia työläisten elämää, jotka eivät oikeastaan työnantajalle kuulu.

Monilta osin tupakoiva työntekijä on tänä päivänä huomattavasti huonommassa asemassa kuin esimerkiksi alkoholistityöntekijä. Alkoholistityöntekijää kohdellaan silkkihansikkain ja hoitoonohjaukset käsitellään kaikessa hiljaisuudessa niin hienotunteisesti kuin voi. Koska alholismi on sairaus, ja alkoholisti tarvitsee apua, niin eihän alkoholistia saa potkia päähän. 

Tupakointi on sen sijaan vain saastainen tapa, ja koukussa olijat ovat nistejä. Tupakoitsijoita voi potkia mielin määrin, eikä hoitoa tarvitse ehdotella diskreetisti. Saa myös julkisesti jeesustella ja syyllistää.

Ei sen puoleen, en minä väitä että olisi jotenkin huono asia, että työnantajat tukevat jos työntekijä haluaa lopettaa tupakoinnin. Suhtaudun ajatuksena hyvin positiivisesti siihen, että autetaan silloin kun apua tarvitaan. Mutta auttamisen ja yliyrittämisen raja on aika häilyvä, ja usein tuntuukin että lähes yhtiössä kuin yhtiössä vedetään vähän överiksi. Enkä tarkoita pelkästään tupakointia, vaan ylipäätänsä sitä, että ihmiset pitäisivät huolta itsestään.

Toisinaan se ilmenee aika hupaisasti, ja antaa jotenkin koomisen kuvan arvomaailmasta. Ei ole mitenkään epänormaalia, että toisaalta satsataan virkistystoimintaan, joka on sitten aika kosteaa ja rasvaista touhua. Ja  sitten vastapainoksi lätkäistään vaikkapa intra täyteen erilaisia kuntosalien mainoksia ja kootaan firman sählysulkisnaistenkymppiporukoita. Jos rankan elämän ja urheilun välillle sijoittuu jotain muutakin toimintaa tai mahdollisuutta siihen, sitä ei juuri mainosteta. 

Toisaalta ehkäpä moinen peilaa tätä yhteiskuntaa laajemmaltikin. Kosteiden viikonloppujen jäljiltä mennään salille suorittamaan katumusharjoituksia ja joogataan niin että jänteet huutaa hoosiannaa. Pitää näyttää hyvältä ja tuntua hyvältä, ja riippuen siitä onnistuuko vai ei, niin vedetään viinaa joko iloon tai suruun.

Toisinaan mietin perjantaisin, että olen aika tylsä ihminen, kun menen vain kotiin. Otan siitä jopa vähän paineita. Perjantainhan pitäisi olla viikon iloisin päivä, ja huomaankin viimeistään iltayhdeksän tienoilla masentuneena körötteleväni metrossa kohti itää. Että sellainen perjantai. Voisinhan tunkea väkisin kavereiden mukana baariin. Paitsi kun en jaksa joka helvetin perjantai sitä viinaa juoda, ja ilman viinaa baarissa istuminen hiljalleen tymäkästi humaltuvien ihmisten seassa... no... siis... minua ei ole luotu katsomaan sellaista selvin päin. Se on perjantain tragedia - ohjelmana on joko mennä baariin tai kotiin. Kukaan ei lähde jengillä leffaan tai teatteriin tai kahviloihin. Tai jos lähtee, niin ilmeisesti häpeää sitä niin paljon, ettei kehtaa ääneen toitottaa.

Sen minkä menettää kun ei jaksa nostaa tuoppia on se sosiaalisuus - informaationvaihto, uutiset, juorut, yhteenkuuluvuuden tunne. Sen promilleton korvike on ollut tupakkahuoneessa hengailu. Voisin keuhkota loputtomiin terveysfasismista, mutta loppujen lopuksi, suurin ongelma tupakkahuoneen menettämisessä on se, että näin tehdään ihmisistä jälleen piirun verran yksinäisempiä. Ei minulle tuota ongelmaa mennä ulos räntäsateeseen imemään syöpäkäärylettäni, mutta enää ei välttämättä lähde mukaan ihmisiä, jotka eivät polta. Toisin kuin tupakkahuoneeseen, joka toimi joillekin myös eräänlaisena tauko- ja kahvihuoneena. Ja vaikka sinne räntäsateeseen tulisi kanssani muita firman tupakoitsevia, ei kylmissään olevat ihmiset enää kommunikoi vapautuneesti keskenään samaan tapaan kuin sisällä, lämpimässä, mukavasti istuen. Filosofiaa ei synny tyhjällä vatsalla, sanotaan, ja sanoisin että ei myöskään silloin kun on näpit jäässä ja hilettä niskassa.

Olen yrittänyt miettiä mistä saisi aikaiseksi tupakkahuoneen korvikkeen. Sellaisen, johon ihmiset tulevat omaehtoisesti samaan tapaan kuin sinne tupakkahuoneeseen - vapautuneina, läppätuulella, pohdiskellen. Pikaisen FB-keskustelun pohjalta alkaa tuntua, että kuten niin monessa muussakin asiassa, ihmisten on karattava sen seuraavan addiktion suuntaan - nettiin. He ovat itse asiassa sen jo tehneet, mutta johonkin pitäisi rakentaa se "vain meidän sakin" virtuaalinen tupakkahuone ilman että se alkaa tuntua teennäiseltä.

Tänään olen enimmäkseen puhunut tisseistä.

Oon tässä nyt yli vuoden päivät ollut esimieskoulutuksessa. Ja vielä jatkuu.

Se on hämmentävä prosessi.

Etenkin minulle tuottaa vaikeuksia tunnejohtamisen käsite.

Samaan aikaan meitä opetetaan olemaan ihmisiä ihmiselle, mutta toisaalta myös manipuloimaan muita ihmisiä. En oikein osaa nähdä sitä muuten. Siitä tulee lievästi jakomielinen olo. Toisaalta pitäisi myötäelää mutta kuitenkin silti käyttää samaa tunnevastetta kaupallisesti hyödyksi. Pitäisi joko huijata itsensä uskomaan, että vuorovaikutus on aitoa tai sitten pyrkiä vaimentamaan otsalohkossa jomottava hälytyskello, joka alkaa soida heti kun alan empata jotain, jota en hyväksy vaikka periaatteessa ymmärränkin. Näkemykseni mukaan moinen ei aidosti luonnistu kuin ehkä sosiopaatilta.

No, ovathan yhtiöt rakenteeltaan aika sosiopaattisia ympäristöjä. 

Toki uskon siihen, että hyvät tavat ja silleen ja lisäksi pitää ymmärtää että aina ei osata ihan olla repeilemättä nahoista. Mutta senkin jälkeen taas hyvät tavat ja silleen. Ja puhutaan homma läpi miettien miten voisi välttää tulevat ryöpsähdykset tai ohjata asia jotenkin toisille laduille. Ja jos ei sillä selviä, vaan syynä on lapsellisuus kuten kateus, kyttäily, sluibaamisen oikeuttaminen tai muu keppihevostelu, niin kylmästi muistutus että tämä on ammatti-ihmisille tarkoitettu työpaikka eikä leikkikoulu ja oman egon jatke. Ei ehkä noin jyrkästi, mutta pääpiirteittäin näin kuitenkin.

Kaikki muu tuntuu fuulalta, koska jos vastapuoli ei ymmärrä mitä teen, käytän häntä härskisti hyväkseni. Ja jos ymmärtää, koko kanssakäynti on rituaalimaista näytelmää, jossa kumpikin tietää viitekehyksen ja mihin ollaan menossa, mutta silti pitää toistella niitä laimeita vuorosanoja. 

Jos äskeinen vaikutti epäselvältä, niin leikitään hetken heteromiestä.

Kuvitelkaa olevanne kolmansilla treffeillä tyhmän naisen kanssa. Olette ensin syömässä, ja tyttö on oikeasti hirvittävän otettu siitä, että maksatte safkat, ostatte ohimennen ruusumyyjältä tytölle kukan, hymyilette kannustavasti kun kuuntelette hänen juttujaan asioista jotka eivät oikeasti kiinnosta pätkään. Päämääränä on kuitenkin vain saada tyttö tyytyväiseksi, jotta saa illalla pesää. Hyvällä lykyllä alkaa saada vakipesää.

Kuvitelkaa sen jälkeen olevanne kolmansilla treffeillä fiksun naisen kanssa. Jo päivällispöydän yli olette saaneet osaksenne katseita ja kommentteja, joista käy yhä ilmeisemmäksi se, että kumpikin pelaa toista. Käydään läpi perinteiset kuviot ja kohteliaisuudet, mutta kaikki tuntuu samaan aikaan sekä oman ja toisen älykkyyden loukkaamiselta että äärimmäisen epäaidolta. Mitä pitemmälle ilta kuluu, sitä epävarmempaa on heruuko pesää lainkaan, edes kertaluontoisesti, ellei lopeta sitä pelleilyä alkuunsa ja ala puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Mutta siinä piilee se ongelma, että työelämässäpä ei saakaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä - todella oikeilla nimillä - jottei altista itseään ja firmaa riskitekijöille, jotka voivat myöhemmin iskeä takaisin. Tunteista voi toki puhua ja aistia, mutta koska niistä puhutaan päämäärätietoisesti, ei lopputulos ainakaan minun tuntemuksieni mukaan voi olla aitoa rakkautta vaan vain pelkkä pano. Ja koska totuuksien edessä on koko ajan poliittisen korrektiuden verho ja sumutuksen tuntu, on jossain määrin veteen piirretty viiva milloin se riiaus muuttuu raiskauksen yritykseksi. 

Tämä lienee se syy, miksi siviilissäkin perinteiset "romanttiset temput" herättävät minussa lähinnä epäuskoista naurua. Se vain on niin kiusallisen ilmeistä - vaikka olisi kuinka tosissaan päämäärästä. Aivan kuten nämä nykypäivän tunnejohtamisen aakkoset, jossa tunnetaan, tiedostetaan ja ymmärretään niin maan perusteellisesti sekä itseä että muita, että eihän nyt jumalauta kukaan edes vähäisellä älykkyydellä varustettu ihminen pysty ottamaan edes itseään vakavasti jos pitäisi sen johtamisen lisäksi tehdä myös oikeita töitä. Niin kuin joutuu.

Musta nyt tuntuu että mä olen tänään vähän ahdistunut. Musta tuntuu että joko pelaa tai tulee pelatuksi. Musta tuntuu että se on ihan perseestä. 

Suomi ei ole kovin scifi-ystävällinen maa. Suorastaan ihmetyttää että Lost upposi kansaan niinkin hyvin kuin upposi. No, siitä puuttui avaruus, ehkä se selittää. Sillä sitten kun avaruus tulee mukaan peliin, eikä kyseessä ole Star Wars, yleisö kaikkoaa sen verran pahasti, että hyvä kun hyviä scifareita edes saadaan Suomeen saatika nähdään ikinä loppuun. Ainakaan millään ilmaisella kanavalla.

Se on harmi. Nykypäivänä kun tehdään muutakin kuin avaruusoopperaa.

Nelonen jätti Galactican ensin vuosiksi heitteille kunnes kaikessa hiljaisuudessa hautasi sen jonnekin Kinoteeveensä perukoille. No, sen saa sentään antennihuusholliinkin, toisin kuin MTV3 Scifin, johon maikkari on säilönyt kaikki Star Trekit. Stargate Sg-1 on dumpattu Subille, joka sai vihdoinkin aikaiseksi peräti kuudennenkin kauden esittämisen. Tulevista kausista ei tietoa, vaikka tämäkin television pitkäikäisin scifisarja loppui jo yli kolme vuotta sitten.

Stargate Atlantiksesta on varmaan turha edes unelmoida. Tämänhetkisestä Stargate Universesta puhumattakaan.

Viimeksi mainittu vain parantaa kuin sika juoksuaan. Uuden Galactican jälkeen parasta mitä mainstream-scifissä on taas vähään aikaan tapahtunut. Se, että scifiä ei tässä realismifiksoituneiden salkkarifriikkien maassa ymmärretä on ehkä juuri Galactican ja SG Universen kohdalla suuri sääli, koska ne oikeastaan eivät ole varsinaisesti scifiä, vaan varsin hyviä ihmis- ja yhteiskuntatutkielmia.

Galactica kommentoi varsin selkeästi amerikkalaista suurvaltapolitiikkaa, viime vuosien terrorismin vastaista sotaa ja uskonnollisia konflikteja sekä toiseuden ongelmaa. SG Universe on puolestaan välillä aivan loistavaa työelämän ryhmädynamiikan ruodintaa. Kuten Galacticassakin, SG Universen tapahtuminen jossain muualla kuin maapallolla on täysin sivuseikka paitsi siinä, että se riisuu häiriötekijät pois tärkeän asian ympäriltä.

Olen tässä jo reippaasti yli vuoden ollut esimieskoulutuksessa ja kilttinä hikarina myös omalla ajallani imenyt jonkin verran asiaan liittyviä tieteellisiä artikkeleita. Asiaan tietenkin vaikuuttaa muutenkin pienestä pitäen kiehtonut kysymys miksi ihmiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Siltä pohjalta SG Universe välillä todella tyydyttää. Klassista lineaarisen ja kompleksisen organisaation yhteentörmäystä.

Galacticassa ei oikeastaan koskaan kunnolla sekoitettu näitä kahta, sillä armeijan lisäksi myös siviilihallinto oli loppujen lopuksi varsin diktatuurinen ja kumpikin mahti oli riittävän voimakas elääkseen toisesta erillään (ja pullistellakseen toisilleen). SG Universe sen sijaan puitteiltaan asettaa siviilit ja sotilaat kirjaimellisesti samaan veneeseen, ja vaikka armeija onkin nimellisesti "projektin" johdossa, siviilien suhteellisen suuren määrän ja jokaisen kynnelle kykevän käsiparin tärkeyden takia armeijan organisaatiomalli ja käskytysperinne eivät yksinkertaisesti toimi. Eivät etenkään, kun käytännössä elintärkeä tiedemies on tunnevammainen, sooloileva salailija ja vastuunsa alla useasti luuhistuva eversti on tunnevammainen ja loppuunpalanut. Suurimmaksi osaksi kaikki muut ovat muuten vain loppuunpalaneita, peloissaan ja/tai pihalla.

Muutospaineisissa, kriisiin ajautuneissa yhtiöissä tilanne ei itse asiassa hirveästi tuosta eroa, vaikka kyseessä eivät kirjaimellisesti olekaan ihmishenget. Selviytymistaistelua se on silti, ja haasteet ihmisten yhteistoiminnassa ovat aika pitkälle samat. Käsikirjoitettuna simulaationa SG Universe onkin Galactican lailla hyvin ajatuksia herättävää katsottavaa. Avaruudessa kun ei voi antaa potkuja, ellei potkaise tyyppiä ilmalukkoon tai jätä oman onnensa nojaan vieraalle planeetalle. Ei etteikö sitäkin olisi kokeiltu - ja opittu että se iskee ennemmin tai myöhemmin omaan nilkkaan. Ja valheilla on lyhyet jäljet.

Eivätköhän kaikki elämänsä aikana ainakin kerran ole joutuneet siihen tilanteeseen, että sovitaan yhteisesti jotain, josta luvataan pyhästi pitää kiinni. Sitten on sinisilmäisesti toiminut niin kuin sovittu ja joutunut huomaamaan olleensa se ainut hölmö, joka pyrkii toimimaan sovitusti. Olo on kuin firman ainoalla, casual fridayna farkut jalassa töihin tulleella duunarilla.  

Yleensähän yhteisiä jaloja sopimuksia tehdään, koska kaikki haluavat jotenkin hyötyä. Mutta jostain syystä joillain hymy hyytyy, kun se hyötyminen edellyttääkin myös ponnisteluja ja huomioonottamista, ei vain rusinoiden poimintaa pullasta. Siinä yleensä käy sitten niin, että sinisilmäiset typerykset ponnistelevat kiltisti, sovitusti, samalla kun kauniisti hymyilevä rusinanpoimijoiden joukko jatkaa samaa vanhaa linjaansa, eikä mikään oikeasti, todellisesti muutu.

Hetkellisesti, sopimisvaiheen hurmoksessa yhteiset jalot suunnitelmat nostavat mielialaa ja sitouttavat. Jossain vaiheessa kuitenkin koittaa se arki, kun sinisilmäiset puurtajat unohtavat ruusunpunaiset lasit aamulla kotiin. Se on yleensä jokin tällaisen harmaan syksyisen päivän aamu, kun mieliala ei pysy plussalla pelkällä hybriksellä tai rusinanpoimijoiden pahoitteluilla ja puolivillaisilla selityksillä.

Juuri tällaisina harmaan syksyisinä päivinä mieli on omalaatuisen kirkas ja muisti pelaa liiankin hyvin. Ajatuksissa pyörivät kaikki ne kerrat kun rusinavarkaissa on jo aiemminkin käyty, vaikka on pyhästi yhteisesti sovittu, ettei niin enää tehdä. Mieli ei pääse irti siitä toivottomasta ajatuksesta, että mikään ei koskaan muutu.

Mutta miksipä mikään muuttuisikaan, kun meitä kilttejä typeryksiä kuitenkin riittää. Etenkin syksyisin kun ei energia riitä asioista kinaamiseen.