Vuoden vaikeimmat jäähyväiset. Ainakin toivottavasti, ei tää tästä oikein pahemmaksi voi - tai ainakaan saa - mennä. Työtoveri kahdeksan vuoden ajalta vaihtoi työpaikkaa. Koko irtisanomisaikansa olen vain yrittänyt sysätä mielestäni asian - kieltäytyä uskomasta sitä. Tänään oli viimeinen päivä. Huomenna pitäisi osata olla ilman oikeaa ja vasenta kättään.

Hyvät parisuhteet ovat sellaisia, joissa puolesta sanasta tietää mitä toinen tarkoittaa. Sellaisia ovat myös hyvät työtoveruudet. Kumpikin tietää toisen tavat ja omituisuudet, tietää milloin voi häiritä ja milloin ei. Eikä ota nokkiinsa, jos toisella on tavallista huonompi päivä.

Kyllähän tässä tietysti oikeasti pärjää - eihän kukaan muka ole korvaamaton (fakta jonka tekee aina välillä mieli kyseenalaistaa). Mutta huominen tulee olemaan outo. Ja tekisi mieli antaa piiskaa ex-kollegalle, joka tämän kollegan minulta omaan puljuunsa vei. Facebookissa tavataan, usutan vampyyrit sun perään!

Nyt tuli itku. Kuinka paljon kurjaa pitää olla ennen kuin on taas hyvin?

Toisinaan sitä miettii, että onko vain huono, vai onko peli epäreilu.

Rakas nemesikseni, Guitar Hero ottaa minua pannuun. Olen jo lopulta kehittynyt niin, että olen siirtynyt tasolle hard. Hyllystä löytyy sekä alkuperäinen GH että sitten tämä Rocks the 80's -painos, ja kummassakin sama ongelma. Hieman yli keskivaiheen päädytään rykelmään biisejä, joista kaikki pitää päästä läpi voidakseen siirtyä seuravaan ryppääseen, ja siellä on se yksi pikku paskiainen joka ei vain taivu. GH:ssa se on QOTSA:n No One Knows, kasarissa The Romanticsin What I Like About You.

Muuten en varmaan valittaisi, mutta kun kummatkin ovat täysin epäsuhdassa muuhun hard-tarjontaan. Koska easy-tasolla kertaalleen kaikki biisit avattuaan koko repertuaaria voi soittaa quick playssa millä vaikeustasolla vain, on aukottomasti osoitettavissa, että ilman edellämainittuja pikkupaskiaisia soittaisin itseni hardilla loistokkaasti viimeiseen biisirypäkseen asti ennen kuin alkaa mennä sormi suuhun. Miten helvetissä muka joku Billy Squierin lällybiisi Lonely Is the Night on muka vaikeampi? Ei ikinä oo! Ei varmasti öö bigin tö bigin!

Pitäisi varmaan hankkia ylimääräinen kitara, niin voisi paiskoa tuota yhtä lattiaan kun alkaa turhauttaa. Melkein teki jo mieli. Kyllä on virtuaalimusikantin elämä turhauttavaa.

Toisaalta virtuaalimunani kasvoi ainakin puoli metriä kun tykitin Anthraxin Caught in the Moshin hardilla läpi. Seuraavaksi teen sen alasti. Korkokengät jalassa.

Pitäisi sinne Lontooseen muutaman tunnin päästä. Saan näppylöitä näistä lentojen tavararajoituksista. Koska en todellakaan halua raahata mitään ruumaan menevää kamaa mukanani, vaan haluan pärjätä yhdellä kevyellä käsikollilla, varsinkin tuo kosmetiikkaosasto tuottaa harmaita hiuksia.

Miksi kukaan ei ole saanut päähänsä myydä kaupassa valmiita "lentopakkauksia" kosmetiikkaa ja toilettituotteita? Minituubi hammastahnaa, minituubi kosteusvoidetta, minituubi sitä ja minituubi tätä, niin ettei tartte kuin kentällä rojauttaa höskä ilman mitään arpomishässäkkää siihen minigrip-pussiin, johon se varmasti menee, ja sillä selvä.

Mutta sehän olisikin liian helppoa. Nyt olen joutunut taiteilemaan itse kaiken maailman viritelmiä. On puhdistusliinoja, joissa on kosteusvoide mukana. On kynämallinen huulipuna, itse asiassa paksu huultenrajauskynä, mutta siitä on kevyeksi huulipunaksi sellaisenaan. Jätän kaikki rakastamani voidemaiset luomivärit himaan ja tyydyn tavallisiin kakkumalleihin.

Olen uittanut itseäni itseruskettavissa niin, etten tarvitse meikkivoidetta lainkaan, vaan pärjännen pelkällä puuterilla. Sääret on nyt ajettu niin suurennuslasin kanssa, ja ajan vielä kertaalleen, ettei tartte mitään hyveliäkään mukaan ottaa. Hammastahnan alennun ostamaan kentältä. Hiuskiinnetäkään ei tarvitse, sillä olenhan raikas ja luonnollinen tuulitukkatuulahdus pohjoisesta, eh eh.

Mut perkele, mascara. Sitä ei voi korvata millään. Taidan sittenkin joutua minigrip-sulkeisiin.

Perhanan turvallisuusvouhotus. Olen jo aika monesta lähteestä kuullut, että ne nestemäiset räjähteet pitäisi itse kuljettaa valmiina mukanaan, jos sellaisia aikoisi käyttää -  eikä se onnistuisi todellakaan missään mascaratötsässä - koska valmistamiseen tarvittaisiin vähintään 8 tunnin lento, laboratorio-olosuhteet ja kaikille matkustajille pyykkipoika nenään.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Kaikkein järkyttävintä koko tässä matkahommassa on huomenaamulla hotellin aamiaishuoneessa kaikuva pekonin ja makkaroiden seireenin kutsu.

Apua! Jaana Pelkonen on luikerrellut talouteeni! Mies sanoi Zeldaa Tscheldaksi!

Päivällä radiossa sedät puhuivat Nousevan auringon maasta tulevista elokuvista, joista kuitenkin suurin osa oli Kiinasta/Hongkongista!

Sitten puhuttiin tekeleistä, väsäämisestä ja kyhäämisestä laatuleffojen yhteydessä.

Apua!

Pelastus tai lobotomia, kiitos!